syksyn 2010 Istanbulin haaveet

Voidakseni myöhemmin lausua, että kaikki oli kuitenkin ihan toisin, on minulla oltava mielikuvia tulevasta Istanbulin matkastani 23-27.10.2010 sekä suunnittelemastani kuukausien oleskelustani siellä -onpa asiallinen alku.
Keväällä 2004 lähdin tekemään vapaaehtoistyötä turkkilaiselle luomutilalle, jonka Victor Ananias oli minulle järjestävä. Jo matka Istanbuliin meni hassusti, missasin Munchenissä koneen vaihdossa Istanbuliin lentävän koneen ja vietin oudon yön lentokentän terminaalissa isossa katosta riippuvassa muovikuulassa , kukaan ei ollut vastassa , vietin hotelissa pari viikkoa sekä vielä muistaakseni neljä viikkoa Leventissä Baharin isän tyhjässä huoneustossa ennenkuin vihdoin pääsin lähtemään Fethiyeen Pastoral Vadiin. Vielä viime tuneilla ennen yöbussin lähtöä - no joo, kaikki meni lopulta ihan hyvin. Kuukauden verran puuhasin puutarhassa ja opetin talon rouvalle englanninkieltä.
Syksyllä 2007 lähdin taas Istanbuliin ja sieltä taas yöbussilla Victorin ja poikansa Alin kanssa Kucukcesmeen Länsi-Turkin rannikolla ja sieltä ylös Bahcederen kylään (alevi-kylä). Luulin että asuisin Victorin rakantaman pyöreän kivitalon piharakennuksessa ylhäällä vuorenrinteellä keskellä oliivilehtoja, olin kuvitellut istuvani oliivipuun juurella huilua soitellen, maalaten ja kirjoitellen, välillä puutarhass puuhaten, mutta "kaikki oli taas ihan toisin"".
Ensimmäiset pari viikkoa asuimme kaikki: Victor, avovaimonsa Guneshin ja poikansa Ali,, englantilaispoika Justin 21v., talon varsinainen vuokralainen valokuvaajanainen Cebnem sekä minä kahden pienen huoneen talossa, minä mökin ainoassa vuoteessa, jolloin Cehnem nukkui lattialla vuoteen vieressä. Muut nukkuivat kaikki lattialla toisessa huoneessa. Siellä syötiin lattialla istuen. Loppuajan asuin Justinin kanssa vanhassa paskaisessa talossa,jossda jo oli melkein käyttövalmis järjestön toimistohuone. Nukuimme samassa huoneessa, Justin lattialla, minä jonkinlaisella Victorin kyhäämällä lavitsalla. Onneksi vuodevaatteet olivat lämpimät, lampaanvillalla täytetyt patjat ja peitteet. Me kaksi siivosimme ensin pahimmat liat ja roskat, Justin kalkitsi seinät ja katon, huoneeseen tuotiin joskinlainen kamina, jonka savutorvi meni ikkunasta ulos ja joka savusi ihana kamalasti. Kuten teki myös keittiön hella!
Alkoi kauniiden "peiliovien" puhdistus pinttyneestä ja likaisten käsien mustaamasta oliiviöljystä. Samaa mustaa mönjää irtosi lattioista. Ja sitten pääsimme maalaamaan ovia alhaalla kylästä ostamillani maaleilla. Justin rapsutti vanhat maalit pois, minä maalasin. Mikäli ovien vanha vihervä maali oli kauniisti kulunut, se sai jäädä peileihin, muut osat maalasin "kreikan sinisellä" Myös ikkunoiden puitteet maalasin samalla sinisellä. Justin hakkasi polttopuita , puhdisti käytävien ja ns. pesutilojen seiniä ja kattoja, työskenteli Victorin kanssa, kävi kanssani ostoksilla alhaalla kylässä ajaen järjestön jeeppiä, auttoi työmiehiä, joiden oli tarkoitus rakentaa uusi kylpyhuone siihen vanhaan mustuneeseen murjuun, joka kai oli joskus ollut pesutila, ehkä pyykinpesuakin varten. Siellä oli "avotakka", jossa olisi voinut padassa lämmittää pesuvettä. Lattian rajassa vesihana - siellä pesin pari kertaa vaatteitani. Ainoa ilmeisesti äskettäin laatoitettu tila oli vessa; reikä lattiassa -tyyliä, oliko siellä jopa suihku, myös vessan huuhtelujärjestelmä, Lavuaari. Ei tietenkään kuumaa vettä. Kävimme monta kertaa pesulla Cebnemin talossa. Pasutila oli aivan yhtä alkeellinen, mutta siistimpi ja helpompi lämmittää. Kaminaan tuli.
Oli toki muutakin, oli mukavaa seurustelua, mutta myös Victorin masennuspuuskan kokeminen ,kun järjestön rahoitussaannitelmat näyttivät menevän ihan pieleen. Oli luonnonsuojeluun liittyviä vieraita, oli ympäristöön tutustumista. Lopuksi teimme suuren matkan alas Bodrumiin ja paluumatkalla kävimme Izmirissä yöpyen Cebnemin vanhempien kotona, he olivat matkoilla.
Lopuksi läksiäisillallinen Istanbulissa,, yö hotellissa ja paluulento kotiin.

Entä ne haaveet tällä kertaa????
Käyn siellä " katsastamassa paikkoja", ehkä sopimassa huoneuston vuokraamisesta, mikäli Victorin avulla sopivan löydän. Jos kaikki menee hyvin, lähden myöhemmin, ehkä marraskuun loppupuolella, "leikkimään kotia", kuten Victor sitä kutsui...
Mirja sanoi totisena: Saanko kysyä, miksi sinä sinne lähdet?

Missä olen nyt elämässäni?????Nykyhetki...

Seuraavan kirjoitin Mirjan luona ihanan kirjoittajatriomme tapaamisessa 13.9.2010.

Olen jossakin ihan uudessa elämäntilanteessa, kuin uudessa paikassa; kuin olisi oma sielukaveri uusi ja hassu, rento ja irtonainen.Kuin jokin persoonassani, joka on odottanut sopivaa hetkeä ja valmiutta, olisi nyt melko uskaliaana tullut esiin. Ihmettelen mihin se minua vie, jos uskallan antaa sen viedä? Uskallanko olla rennosti vähän höppänä , olla niin kovasti välittämättä miltä vaikutan vaikkapa Erkin silmissä... maalata ja piirtää yms juuri niinkuin haluan yrittämättä jotakin lainalaista, sopivaa, ... - ihmettelenkin, että tuoko tehokas elämänhallintafriikki oli myös osa minua? Aika iso-egoinen tyyppi!
Olen jossakin uudessa riemastuttavassa vaiheessa, kuin jos olisin astunut ulos ihan hyvästä maailmasta rajalle, aukean laidalle, aukean, jolla kutsuu valo, vapaus, yllätyksellisyys. Vaan uskallanko astua eteenpäin? Kun en voi tietää, mitä edessä voi olla...Tlanteeni on valoisa, täynnä uuden aavistelua, iloa. Hymyilen usein itsekseni. Hetkittäin ajattelen, että valmistelen seuraavaa inkarnaatiotani...
Olen 73 vuotias eli olen elänyt yli puoli vuosisataa kauemmin kuin vanhempani ja yli 20 vuotta kauemmin kuin Raimo -tervehdys sinulle. Veljistäni kaksi on kuollut. Olen hoitanut minulle suotujen vuosikymmenten tehtävät velvollisuudentuntoisesti ja useimmiten ilolla ja rakkaudella. Nyt on tullut aika minun elää ihan vain omaa elämääni -kuulostaa kliseeltä, mutta en nyt osaa tilannettani toisinkaan kuvata. Ja Raimo, nyt on aika tehdä kaikkea sellaista, mita sinä et jostakin syystä voinut minussa hyväksyä kuten maalata ja piirtää. Näetkö Raimo! Erkki sanoi, kun tuosta kerroin, että ihanko te kaksi seurustelette ilman mediota! Rakastavasti, ystävällisesti...
Ja nyt kun elämäni on hienossa vaiheessa, haluan lähteä Istanbuliin!!!??? Miksi ihmeessä -taas?
Onko se nyt erityisen merkittäväää juuri sen vuoksi, että en todellakaan pakene mitään, en ankeaa kaamosajan arkea tai muuta vastaavaa? Tulenko kohtaamaan uusia merkityuksellisiä ihmisiä? Juuri tuo kysymys : tulenko Victorin lisäksi tapaamaan uusia tärkeitä ihmisiä tuntuu nyt erityisen tärkeältä...
-eli ihmisiä, joiden kanssa valmistelemme seuraavaa inkkistä? Voisiko sitä tehdä jopa tietoisesti?

xxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxx

Kun kirjoitettuamme olimme lukeneet toisillemme juttumme, minäkin omani, tuli mieleeni, että nuo tunnelmat voisivat päättää ....hm, elämäni tarinan. Miten se liittyy elämäkertani "temaattisiin kuvioihin", teemaan...???

SAPATTIVAPAA GRUUSIASSA 1

Vihko, jonka ostin Samoksella, on nyt täynnä. On suorastaan juhlallista aloittaa itse tehdyn paksun kirjan täyttäminen. On kuin pitäisi kirjoittaa jotakin erityisen arvokasta.
Noin kirjoitan 14.04.1991.
Olimme Johanneskartanon parvella sitoneet kirjoja HG: opastuksella.
Entä Samos?
Olimme sopineet, että ennen kuin HG lopullisesti siirtyy Irkutskiin, pidän minä syksyllä 1990 ”sapattivapaata” pari kuukautta. Alunperin oli tarkoitus, että vietän lomani Tbilisissä, mutta Nanin kutsua ei kuulunut. Tuskastuneena sitä odottamaan suunnittelin mm. Interrail-matkaa pitkin Eurooppaa, tutkin innostuneena asiaan liittyviä oppaita. Suunnittelin asettuvani ”jonnekin kirjoittamaan” ,s.o. tekemään käännöstöitä: suomennan saksankielisiä legendoja opettajille koulussamme. Niin olin suunnitellut. Kutsua ei tullut ja aika kului, joten päätin lähteä Saamokselle pariksi viikoksi ja ehkä pitemmäksikin aikaa syyskuun lopulla 1990. - Ainoa nunnaluostari oli juuri suljettu... Joku oli sanonut, että Samoksella on nunnaluostari, jonne voi mennä ...
Soitin HG:lle , joka kertoi, että Nanin kutsu oli vihdoin saapunut. HG lupasi järjestää minulle viisumin Gruusiaan ja junalipun Moskovaan. Viimeisenä päivänä Saamoksella istuin Pythagóreionin aallonmurtajan kärjessä ja jätin jäähyväiset Välimerelle. Kuvittelin miten matkustan Kaukasukselle, vuoristoon, ja mielikuvani oli jostakin syystä pimeä ja ankea. Katselin vastapäistä Turkin rannikkoa, sen sinisenä lepääviä kukkuloita, katselin auringon kiloa sinisellä merenpinnalla. Ja itkin.
Lensin Helsinkiin, H-G oli vastassa ja vei minut suoraan Moskovan junalle.
Moskovassa minusta pitivät huolen Rosa ja Leonid Bloch, Hans-Göranin suloiset ystävät. Jouduin odottamaan Rosa yli tunnin asemahallissa. Harmaata, likaista, ankeaa! ”Pitää kyllä rakastaa ideaa venäläisistä syvästi ja suuresti ollakseen antamatta tämän häiritä, sillä minun mielestäni se kertoo vain sottaisuudesta ja laiskuudesta, epäesteettisyydestä ilman kansan charmia tmv.” ” Leonid esitteli minulle lähiympäristöä, kävimme kaupassa. Se oli kamalaa! Iso huoneisto, jossa ei todellakaan ollut muuta kuin pari leipää, jugurttitölkkejä, joitakin likaisia säilykepurkkeja ja 4-5 muovipussillista epämääräisen näköistä pakastekalaa. Ja taas likaista, ankeaa, harmaata, joitakin masentuneen näköisiä ihmisiä.” Noin kirjoitin päiväkirjaan syyskuun lopussa 1990.
Moskovasta lensin Tbilisiin.



Tuo lyhyt aika Georgiassa oli täynnä tapahtumia, uusia ihmisiä, sekavia tunteita.
Kirjoitin 27.09.1990 päiväkirjaani seuraavaa.
Olen Gruusiassa!!!! Tbilisissä! Nanan luona. Uskomatonta.
Täällä on kuuma, taas kasvot hiestä märät, kevyet vaatteet päälle. Toisin kuin Saamoksella tuntuu täällä sopimattomalta kulkea pienessä T-paidassa ilman rintsikoita. Tumma ja hento Nanikin on niin tyylikäs koko ajan, milloin mitäkin silkkiä yllä, luontevan ja vaatimattoman elegantisti.
Kun tulin Tbilisin lentokentälle olin hetken ihan hukassa. Näillä ison naapurin lentokentillä ei totisesti ole eurooppalaisittain ajatellen mitään järjestystä. Moskovassa oli sentään lentokenttäemäntä, joka ohjasi ulkomaalaiset koneisiin ja puhui englantia. Täällä vaelsin hyväuskoisesti muiden matkustajien mukana kiinnittämättä huomiota koneessa mahdollisesti olleisiin ulkomaalaisiin. Jouduin valtavaan ryysikseen. Matkustajat, vastaanottajat, töllistelijät, autoilijat - kaikki ulkona yhtenä kaoottisena laumana. Minulla ei ollut aavistustakaan, mihin matkalaukkuni ilmestyisi tai mistä etsiä Nania. Juoksentelin omituisessa puolipimeässä rakennuksessa, jossa oli paljon ihmisiä. Kyselin, osaavatko saksaa tai englantia; mutta eivät he osanneet. Lopulta kuitenkin joku oivalsi, että kaipaan matkatavaroitani ja osoitteli rakennusta tuloportin läheltä. Siellä todella oli alkeellinen ”liukuhihna”, jota pitkin ruskeaan käärepaperiin pakatut matkatavarat tulivat, mutta ei minun.. Ulkona minulle vilkutti outo mies, joka selitti, että turistien ”pakaasi” on ihan muualla ja tarjoutui viemään minut sinne sekä sen jälkeen hotelliin. No, hän sai viedä minut hakemaan matkalaukkuni, mutta siellä jätin hänet kovasti kiitellen.. Sieltä todella löytyi etsimäni ja sieltä löytyi myös Nani! Mikä suunnaton helpotus!

Nanin koti oli täynnä ihmisiä saapuessamme. Nanin mies Levan katseli kavereittensa kanssa TV:tä. ”Salin” puolella istui Nanin ystävättäriä. Olohuone oli kuin museo raskaine astiakaappeineen, pienine hataran näköisine tuoleineen, vanhoine liinoineen ja koriste-esineineen ja jo edelliseltä kerralta tuttu iso ruokapöytä. Söimme iltapalaa ja joimme teetä sekä seurustelimme. Onneksi seurueeseen kuului nainen, joka puhui englantia. Muuten joudun sujuvasti kuuntelemaan venäjänkieltä - tai niin luulin, saattoi se olla gruusiaakin.
Makuuhuoneen vieressä oli jonkinlainen erkkeri, jossa oli minulle sijattu vuode. Siellä tulisin usein nukkumaan. Levant nukkui omassa pienessä huoneessaan. Nanin tytär Anna nukkui äitinsä vieressä.”

Nani oli perustanut yhdistyksen -nimestä en muista kuin sanan Megsuri. Hän on Megsur- in puheenjohtaja, Nica on varapresidentti. He ovat menossa kaiken aikaa milloin tapaamassa viranomaisia, milloin maassa vierailevia biodynaamikkoja, milloin etsimässä yhdistykselle huoneistoa.
Yhdistys oli kuulema ostanut 200 hehtaaria maata Camphill kylää varten. En muista siitä maa-alueesta sen koommin kuulleeni. Muistan ihmetelleeni tuosta tontista kuullessani - noin paljon maata - millä rahalla -- tietävätköhän he mitä tekevät.

Tarkoituksensa oli että lähdemme Tellavin kaupunkiin, jossa Nanilla ja Levanilla on huvila. Minä asuisin kuulema siellä ja Nani myös... Sitä odottaessani vaeltelin Tbilisin katuja. Aloitin pääkadusta, Rustavelikatu vei torille, torille, jolla aikaisemmin oli seissyt Leninin patsas, torin nimikin oli kai ollut Leninaukio tms. Nyt se oli Vapauden Aukio.
Oli outoa kulkea sakean ihmisvirran mukana. Autoja oli vähän, ihmiset kävelivät. En havainnut ”yhtään” turistia. Oli vain tummia, kauniita, ylpeän oloisia kaukasialaisia, komeanenäisiä... En ilmeisesti kiinnittänyt mitään huomiota. Katsottiinko jopa ohi? Ehkä minua luultiin venäläiseksi! Sitä en muuten tullut silloin ajatelleeksi. Muistan miten hämmästyin, kun Nani selaillessaan tuomaani suomalaista naistenlehteä tokaisi, että nuo ihmisethän voisivat olla venäläisiä, samannäköisiä ovat.
”Ero Saamokseen oli huima: Saamos, jossa turisteja on melkein enemmän kuin paikallisia ja Tbilisi, jossa ilmeisesti olen melko harvinainen. Turismihan tyrehtyi, kun poliittiset levottomuudet alkoivat. Kävely masensi muutenkin. Tuli mieleeni, että minun pitäisi käydä Istanbulissa katsomassa, minkä vaikutuksen se minuun nyt tekisi. Tämä neuvostoankeus on masentavaa. Likaista, risaista (kerran kaaduin kadulla kompastuessani jalkakäytävän kuoppaan), köyhää. Förfallet! Miten sen sanoisi suomeksi? Rappeutunutta, ränsistynyttä. Miten i9hmisistä voi tulla näin välinpitämättömiä? Ovat vanhaa kulttuurikansaa, sen he muistavat aina sanoa... Onkohan täällä missään siistiä? Olisi kiva nähdä. Moskovassa Rosan huusholli ei ollut siisti ja täällä Nanin kotona on todella likaista ja kaoottista. Tekee mieleni ryhtyä siivoamaan! Olen jo hinkannut lavuaareja ja äsken yritin pestä kylppärin lattiaa, mutta se on yhtä tyhjän kanssa. Koko kylpyhuone pitäisi jynssätä. No, se siitä. Kun jonakin päivänä tiedän, miten kauan Nani on poissa, voin sen tehdäkin. Nyt nolottaisi meitä kumpaakin, jos hän tulisi, kun minä siivoan
Ana, Nanin kehitysvammainen 18 ? vuotias tytär hössöttää tuossa vierelläni koko ajan. Se on erittäin hermostuttavaa, enhän ymmärrä yhtään mitään, eikä hän ymmärrä etten minä ymmärrä...Hän istuu tuossa vieressä ja tuijottaa minua hartaasti.”

Niin kuin ”omat kehitysvammaiseni” on Anakin ”inspiraattori”. Hänen takiaan Nana työskentelee Camphill-kylän perustamiseksi.
Tuossa vaiheessa luulin oleilevani Tbilisissä vain ”muutaman päivän”. Mikäpä siellä oli ollessa, Nani oli poissa päivät, huoneisto oli tyhjä. En kuitenkaan tuntenut oloani luontevaksi. ” Minua surettaa Nanin ja Levanin suhde. Levanilla oli vaikeuksia hyväksyä , että Nani on niin paljon poissa ja ajatuksensa aina Megsuurin asioissa. Hän ymmärtää kuulema toki työn tärkeyden, mutta miksi juuri Nanin pitää se tehdä.( Ani ei ole Levanin tytär.)Taas yksi ihmissuhde, joka kärsii tuollaisessa tilanteessa. Palaa mieleen aika Raimon kanssa, kun koulutyö tuli väliimme. Tai nykyään oma tilanteeni, kun ”itä-työ” on tullut minun ja Hans-Göranin väliin.”

Seuratessani Nanin ja Nican uupumatonta työskentelyä tuli joskus mieleeni, että voisinkohan jotenkin auttaa... Oikeastaan huvittavaa miten paljon likaisuus ja muu siivottomuus minua ärsyttivät. ”M-L puhuu kuin vanha pölyaivo - mutta toisaalta minut tuntien, se kai kertoo täkäläisen nuhruisuuden määrästä.” Voisin muka esimerkilläni opettaa ...höh, höh...
28.09.1990
”Toinen päivä päättymässä. Tulin juuri tänne Nanin luo, ”kotiin”, pedagogisesta tapaamisesta. Elisabeth Luetke, joka biodynaamikkomiehensä kanssa on Tbilisissä, piti nukentekodemonstraation ryhmälle erityisopettajia. Miellyttäviä ihmisiä, jotkut vallan hurmaavia.----Näiden samojen ihmisten kanssa minun on tarkoitus pitää seminaari. Uhkaavat ryöstää minut jonnekin viideksi päiväksi. ...
--- Thomas Luetke on Ruotsin biodynaamisen seuran puheenjohtaja. Läsnä oli Tea, tulkkina. Hän on vastedes minun tulkkini.
Eilen illalla oli täällä käymässä ja Thomasta tapaamassa Gruusian vihreitten johtaja (!?), joka haluaa saada muutoksia aikaan maanviljelyssä ja on Nanin kautta kuullut biodynaamisesta viljelystä. Hän haluaa nyt kuulla siitä enemmän. Yrittää järjestää joillekin täkäläisille mahdollisuuden lähteä Järnaan opiskelemaan. Huomenna lähdemme (yhteensä 15 henkeä) Tellaviin pariksi päiväksi ja tutustumme erilaisiin tiloihin.”



29.09.1990 Mikaelin päivä, ja Tiinan syntymäpäivä -valitettavasti en voi soittaa ja onnitella.
” Tämä on ollut suunnattoman hieno päivä. Istun Nanin kovin keskeneräisen palatsin yläkerran huoneessa. Ei ole talo sitten viime näkemän vuonna 1987 paljoa edistynyt! Ulkona sataa kaatamalla, on ukonilma. Olemme siis Telavi´ssa.
Tulimme tänne kolmella autolla joskus ennen kello kahta. Söimme mitä Nani oli tuonut mukanaan ja lähdimme sitten katsomaan erilaisia sovhooseja ja maa-alueita. Näimme viinitarhoja loputtomiin. Meille esiteltiin iso navetta, jossa kauniita mutta laihoja lehmiä, antavat maitoa keskimäärin 3000 litraa per vuosi. Olen rakastunut joihinkin paikkoihin ja ihmiset ovat tosi upeita, hienoja, Jos olisin vapaa tulisin tänne! Mutta ehkä Sarvasiltojen kanssa...
Megsurin ”assosiatsiooni” omistaa ilmeisesti jo ihmeellisiä asioita, joita siis kävimme katsomassa. Tässä laajassa jokilaaksossa vuoriston juurella -noin 30 kilometriä Tellavista sijaitsee kaksi aluetta yhteensä noin 100 hehtaaria. Seutu on kaunista, maaperä hedelmällistä - sinne Nani & co haaveilevat rakentavansa Camphill-kylänsä. Gremin kylässä on sitten se paikka, johon muuttaisin heti eli johon rakastuin valtavasti. Satakunta vuotta sitten rakennettu kivitalo, jonka ympärillä neljän hehtaarin hedelmätarha: omenapuita, päärynää, kvitteniä, luumuja, kirsikoita, granaattiomenaa, subtrooppista vehreyttä. Rappioestetiikkaa: rähjäisen kivitalon kivijalastakin tunki itsensä aurinkoon ruusupensas. Puiden alla oleskeli vasikoita, kalkkunalauma, jokunen sika. Tunnelma kuin niissä filmeissä, joita venäläiset niin hurmaavalla tavalla ovat tehneet Tsehovin näytelmien pohjalta ja joissa oleellista osaa näyttelevät juuri tuollaiset vanhat pölyttyneet talot. - Rakennus on iso, onhan se rakennettu sairaalaksi. Siellä on toistakymmentä huonetta. Tarkoitus on tehdä siitä hotelli tai vierasmaja ”Assosiatsioonin” vieraille. Ymmärtääkseni siellä on myös tarkoitus aloittaa lääkintäpedagoginen työ eli ensimmäinen hoitoperhe alkaisi toimintansa siellä. Arkkitehtiryhmä ryhtyy suunnittelutyöhön heti ja kunnostaminen voi alkaa ensi vuoden puolella. Milloin talo on valmis lienee kysymys, johon ei ole olemassa vastauksen tapaistakaan.”

Muistan olleeni suunnitelmien suureellisuudesta otettu ja täynnä ihailua....

” Gremin talolta” ajoimme valtavaan viinitarhaan, jonka työnjohtaja (?) oli syvästi kiinnostunut uudistamaan sovhoosin työskentelytapoja. ”Vihreät” olivat kuulema vaikuttaneet hänen valintaansa. Miehen nimi oli Giorgi. Hän näytti hyvin henkiseltä ihmiseltä, askeettiselta munkilta, sellaiselta, jonka edessä tunsin itseni kovin arkiseksi, jopa rahvaanomaiseksi.
Ajeltuamme hieman eksyneen oloisesti päädyimme illan jo hämärtyessä ” varikolle”. Siellä oli autoja ja traktoreita sekä kivinen rakennus katoksineen. Koko päivän oli ollut enemmän tai vähemmän sateista. Nyt taivas oli sinisen musta, vuoria ei enää näkynyt. Oli tulossa ukonilma. Tunnelma astuessamme autoista ja siirtyessämme katoksen suojaan oli sanoinkuvaamaton. Joukko miehiä oli ilmeisesti syömässä -mitä tyyppejä! Voi, en osaa tätä ollenkaan kuvata. Valaistus oli ihmeellinen kuten se usein on juuri ennen ukonilman puhkeamista. Keltainen traktori sinisenmustaa taivasta vasten. Pihalla seisovasta liedestä nousi vaalea savu, joka ei jaksanut nousta vaan levittäytyi tuoksuvana ympäristöön; pieniä arkoja koiria, joita miehet aika kovakouraisesti pitivät loitolla. Alkoi sataa, ensin raskaita pisaroita, kohta rankkasade ja vaakasuoraan välähtelevät salamat. Hetki oli huikea! Kohta valo sammui , kaikki muuttui sateisen harmaaksi, ilma viileni.
Miehiä oli paljon, mutta vain osa otti osaa keskusteluun, muut seurasivat kiinnostuneina.
Tervehtimisten ja alkukeskustelujen jälkeen meidät kutsuttiin ruokailemaan. Yksi miehistä oli alkanut valmistaa syötävää, penkit ja pitkä lankuista rakennettu pöytä kannettiin sisään ja peitettiin sanomalehdillä. Sisällä tulvahti vastaan erilaisia tuoksuja ja suloinen lämpö. Valtavassa suurista luonnonkivistä kootussa avotakassa paloi viiniköynnösrankoja . Miesten vaatteita, ja työkaluja lojui joka puolella., lavitsalla epämääräinen kasa peitteitä .
Pöydälle kannettiin muoviastioita, isoja litteitä leipiä, viinikanistereita, laseja ja lopuksi vartaissa kypsennettyä lampaanlihaa.
Ja sitten alkoivat maljapuheet! On tietenkin sääli, että en ymmärrä heidän kieltään. Pääosin Nani käänsi puheet ontuvalle saksankielelleen ja jo siitä sain aavistuksen heidän kansansielunsa olemuksesta. (! ?). Kokemukseni antoi minulle aiheen omaan ”maljapuheeseeni” -että kaikesta mitä siinä koin ja aistin ilmenee vanha hieno kulttuuri, joka saa minut tuntemaan itseni metsäläiseksi. Sain siitä hyvästä suudelman kädelle komealta Tamakselta. Maljapuhe seurasi toistaan ja välillä he lauloivat. Gruusialainen laulu on tunnetusti ihan juttu sinänsö kansanmusiikissa. Miehet eivät olleet kuulema aikaisemmin laulaneet yhdessä, mutta se kuulosti upealta. Ulkoa tuli miehiä sisään yhtyäkseen lauluun. Ymmärtääkseni he ainakin jossakin määrin improvisoivat, joka tapauksessa he laulavat moniäänisesti.
Nani nousi, oli aika lähteä. Ulkona satoi kaatamalla, yö oli säkkipimeä. Autojen valot olivat ainoa valonlähde koko tapaamisen ajan.
Siinä Ladassa, jossa olin kyydissä ja jota Nica ajoi, toimi puolitoista etuvaloa ja takana vain jarruvalot, niinpä Nica ajoi ensimmäisenä. Toisessa autossa paloi vain yksi etuvalo. Loputtomalta tuntuva viinilaakso oli todella pimeä ja tie -no, se nyt oli sellainen kuin tie pellolla voi olla kun on satanut tuntikausia. Onneksi yksi työntekijä opasti meidät pois pellolta. Hyvin hitaasti ajaen päädyimme vihdoin Nanin talolle.
Nica on 34 vuotias vaatimattoman näköinen arkkitehti. Hänessä on lämpöä ja herkkyyttä, hän on hyvin älykäs ja sen lisäksi kuulema viisas. Nani arvostaa häntä suuresti. Nica tuntuu olevan hänen tärkein työtoverinsa tässä ” assosiatsiooni” -asiassa. On erittäin surullista, ettei meillä ole yhteistä kieltä. Nican englanti on kovin vaatimatonta tasoa, joskin hän käyttää sitä taitavasti. Hän julisti heti - tai julistaa- sana on väärä, hän puhuu intensiivisesti hiljaisehkolla äänellä - niin, hän siis sanoi heti tavatessamme, että olen hänen siskonsa ja hän on veljeni. Hän on sanonut Nanille, ettei ole ihme, että tämä rakastaa minua. ”

2/10 Tbilisi
”Olen houkka! Tyhmä naisparka! Vanha lemmenkipeä täti-ihminen! Toivottavasti Nica ei näe lävitseni. Onhan tämä ihan älytöntä. Mutta on se nyt mitä tahansa, tosiasia on että kaipaan ihan kamalasti kosketusta, paljasta ihoa, hellyyttä, himoa, läheisyyttä. Ja koen itseni yht´äkkiä pettyneeksi vanhaksi houkaksi, joka yrittää nuorekkaasti pörhistellä harvenneita ja kuluneita höyheniään. Nican ei tarvitse kuin katsoa lämmöllä tai koskettaa nopealla liikkeellä ohimennen kättäni kun jo halu tulvahtaa olemukseni läpi. Ja siinä hänen kanssaan suuta soittaessani tai ilahtuessani hänen näkemisestään, lämpöisiä hymyjä vaihtaessamme unohdan sen, mitä sitten näen peilissä.”
Sitä samaa on enemmänkin mutta eiköhän tuo riitä ...
Seuraavana aamuna kirjoitan:” Lievän viinihumalan juttuja, mutta toki kipeän tosia. Elämä on irvokasta, koomista, mielenkiintoista...”

5/10 Tellavi
”Istun yksin Nanin talossa. Lähdimme aamulla Tbilisistä aamulla yhdeksältä. Retken pääasia on ollut tyrnimarjapensaikkojen löytäminen. Weleda ostaisi tyrnimarjoja! Niitä kasvaa jokilaaksoissa. Kahdella Ladalla olemme kolunneet mitä hurjimmat paikat pitkin jokilaaksoa. Tyrnimarjakoe-erän poimimme joen rannalta ajettuamme kuivaa uomaa pitkin. Vain paikkapaikoin oli joitakin kapeita ja matalia vesisyvänteitä, muuten pohja oli kuiva ja kokonaan kivien peitossa. Joen reunat olivat paikoin kymmeniä metriä korkeat ja kohtisuorat, täkäläistä minulle outoa maalajia, hiekkaa, kiveä ja kovaa hiekkakiveä. Vierailimme sovhoosissa, kävimme syömässä jotain jauhelihaa sisältäviä nyyttejä ankeassa paikassa maantien varressa.
Tutustuimme yhden Alecon biodynaamiseen karjatilaan (mikähän siellä oli biodynaamista???) Aleco on antroposofi ja kuulema liikemies, joka antro-ystäviensä kanssa on hankkinut 230 hehtaarin karjatilan. Siellä oli satakunta lehmää, jotka antavat maitoa kuusi litraa vuorokaudessa! Mahdoinko ymmärtää väärin? Osa tilasta oli ylätasangolla. Ajoimme myös sinne, tie oli aivan kamala mutta ylhäällä oli kieltämättä erittäin kaunista. Siellä on lähteitä ja niiden vesi syö tietä virratessaan alas rinnettä. Näimme kauniisti kynnettyä peltoa, johon keväällä istutetaan perunaa. Siellä vaelteli mulleja ja sikoja. Sikojahan täällä kuleksii kaikkialla. Erilaisia, erivärisiä, erikokoisia jopa karvaisia. Oli tuttuja ja tuntemattomia kasveja, oli minttuja ja syyskrookuksia, ruusupensaita punaisine kiulukoineen, orapihlajapensaita ym, ym. Kylmä siellä oli, aurinko laskeutui vuorenharjanteen taakse ja ilma jäähtyi rajusti.
Loputtomalta tuntuneen ajon jälkeen tulimme tänne, ja kun kaikki hyvästelemiset oli hyvästelty, jäin yksin.”

Yksin! Yksin Gruusialaisessa kaupungissa, kapean kadun varrella sijaitsevassa keskeneräisessä punatiilitalossa, jota en ollut vielä edes kokonaan nähnyt - millainen on yläkerta, millainen on se kellari, jossa asuu joku Tamara, jonkinlainen talon tonttu tai vahti. Tamara ei puhu kuin venäjää, jota en osaa sen enempää kuin gruusian kieltäkään. En edes tiedä, onko hän nyt talossa.
Oli ilta, ulkona on pilkkosen pimeää. Talo on kylmä, en saa tulta syttymään avotakkaan. En uskalla vielä nousta yläkertaan siihen pieneen huoneeseen, jossa minun on tarkoitus nukkua, sillä Nani oli jo ehtinyt hälyttää jonkun naapurin minua katsomaan tänään tai huomenna, ehkä tulla tupsahtaa... Äsken joku pariskunta jo tuli ylös ulkoportaita, mutta en saanut ovea auki! He kuitenkin tulivat Nania tapaamaan. Toivottavasti ei kukaan tule enää tänään, kellokin tulee jo yhdeksän. Menen yläkertaan, täällä on kylmä. Löysin sähkölämmittimen, vien sen huoneeseeni.

Kiivettyäni yläkertaan kävin likaisessa vessassa, puhdistin kasvoni, vedin ylle eilen Tbilisistä ostamani pitkävartiset villasukat. Toikkaroin vielä alakertaan tarkistamaan kaasun ja että ulko-ovet ovat kiinni. Ja sitten -häpeän tunnustaa- laitoin huoneeni oven lukkoon. Eli oikeastaan olen loukussa! Kaverina iso musta kärpänen, se ei edes pörise, palelee sekin. Ulkoa kuuluu autojen ääniä ja koirien haukuntaa, kaikki outoja, joista en vielä osaa arvioida, tulevatko kaukaa vai läheltä, onko joku tulossa ylös luiskaa pihalle vai meneekö vain ohi tuossa kujalla. En tiedä, onko Tamara kotona, en edes ymmärrä, missä ”alhaalla” hän voisi asua.
Marc ja Nica lupasivat ajatella minua. Marc oli ilmeisen otettu siitä, että jään tänne yksin. Nica halasi minua yht´äkkiä lähtiessään, ilmeisesti hänestäkin tuntui hieman pahalta. –On muuten kuin täydenkuun juuri kai tänään kääntyessä pienenemään myös ihmeellinen innoittuneisuus ja koskemisen , likelle tulemisen tarve olisi ohi. Omalta puoleltani koska masennuin ikääni ja olin mielestäni ihan ruma , ruma ja vanha, tuskin kehtasin katsoa Nicaan päin. Että olenkin houkka! Nica on tietenkin kaken aikaa olut tietoinen iästäni. Ihastukasensa n ihastumista ihmiseen. Minä hölmä ihastumaan...! No, mikä ettei, olenpahan ollut iloineen ja lämmin, olemme siten tulleet tutuiksi ja jotenkin kavereiksi. Sehän onkin ihastumisen funktio!!!!
Minun on tunnustettava, että on kolkkoa olla oudossa isossa talossa, jossa on niin monta tilaa, koloa ja komeroa, joita en tunne. En ainakaan toistaiseksi pelkää. Tuntuu kuin Marcin ajatukset voisivat auttaa minua tuntemaan oloni turvalliseksi.
Huomenna aion siivota. Se on kokemukseni mukaan tepsivä keino vallata tila omakseen, keino kotiutua. Siivousvälineet ovat olemattomat, mutta eiköhän niilläkin jotakin saa aikaseksi. Hyvää yötä.”

VANHENEMINEN

Kirjoittajatreffiryhmämme -huh mikä sana - otti pidemmän ajan teemaksi yhteisen kokemuksen vanhenemisesta, yhteisen mutta silti persoonallisen. Kirjoittelemme mieleenjohtumia kotonamme ja luemme toisillemme tavatessamme.

Kirjoitin jotakin sekavaa sipulista ja poistin sen äsken. Sipuli on ollut minulle kuva kerroksista, jotka ovat ytimeni ympärillä -ja alunperin, joskus puoli vuosisataa sitten oli kysymys siitä, mikä ,mitä tuo ydin on. Mitä jää jäljelle, mikä osa minua, kun sipulia kuoritaan? Kun riisutaan kerroksia: olen suomalainen, sellaiset ja sellaiset vanhemmat, koulutus, lukemani kirjat ym, ym, ym Mikä on sipulin vanhin, mikä uusin osa? -Jouduin upottavalle ajatussuolle pohtiessani sipulikasvin eri muodonmuutoksia kuvana ihmisen kehityksestä. Eksyin sukupolvien ketjuihin, jopa inkarnaatioketjuihin... Luovuin. Eihän Guenter Grass´kaan harhautunut tuolleen, järkevä miesolento kun on, sipulia kuoriessaan. Aiheesta toki voisin kirjoittaa paljonkin, mutta se ei nyt kuulu tehtävän luonteeseen,kai.

Muistui mieleeni hetki ja tilanne, jolloin totesin Raimon vanhenneen. Syleillessäni häntä tunsi käteni selkää hyväillessään, että selän iho oli muuttunut. Raimohan oli hoikka mies, ei rasvaa ihon alla, ihon joka oli sileä ja kiinteä. Nyt se oli jotenkin irti kropasta, tuntui löysää sormien välissä. Edelleenkään ei sormien väliin jäänyt kuin jokunen milli, ei todellakaan rasvaa. Raimo oli noin viisikymppinen.
Olen saanut vuosien mittaan seurata kuinka oma ihoni vanhenee. Nyt kyynärvarren iho näyttää kreppipaperilta. Verisuonet näkyvät yhä selvemmin. Käden selkä on löysän kreppipaperin peittämä, "allit" kuin tyhjät ohuen ohuet säämiskäpussit.
Käsien verisuonet ja ohuen sormiluut ovat yhä enemmän pinnalla. Niiden hauraus suorastaan pelottaa... Saatan myös todeta, että ovat kuin oudon vaalean liskon ulokkeet. Käteni eivät enää toimita muuta kuin arkisia välttämättömiä askareita -eivät hyväile ketää, eivät edes koiraa tai kissaa.

Hautajaiset Georgiassa

Kuollut vanha mies makaa keskellä yläkerran huonetta komealla itämaisin matoin peitetyllä pöydällä päällään kauniita kudonnaisia. Vain kasvot ovat paljaina, vanhan miehen kuoppaiset posket, komea kaukasialainen nenä, partaa, syvällä olevien silmien kaunis kuperuus.
On hautajaistilaisuus Gremissä, pienessä georgialaiskylässä. Oltiinkohan tuota Nuron isääkin heti kuoleman tultua itketty koko kylän kuullen? Sellaista hurjaa vaimon itkua olin joitakin aikoja aikaisemmin kuullut kylällä. Nytkin itketään.
Tilaisuutta varten on huone tyhjennetty, vainaja makaa keskellä , seinän vierillä on joitakin tuoleja. Siinä minäkin ystävättäreni Nanin kanssa istun. Läsnä on vain naisia. He kulkevat vainajan ympäri pysähtyen tervehtimään hänen kasvojensa kohdalla. Hyvästijätön aloittaa leski. Pitkin itkupuhein hän kertoo vainajalle ja meille,miten hyvä aviomies tämä oli, hän kiittää miestä yhteisistä vuosikymmenistä, tuesta ja turvasta, siitä miten hyvä isä hän on ollut lapsilleen. Nani kääntää minulle itkijöiden sanoja. Lopuksi mekin nousemme ja käymme tervehtimässä leskeä ja vainajaa kumartaen, päätä nyökäten.
Kun hyvästijätöt on suoritettu alkaa hautajaisateria.Pihalla on odottamassa pitkä lankuista rakennettu pöytä. Piha on ankea, ei siellä kasvateta kukkia. Kanat ja possut on varmaan häädetty juhlan alta pois piiloon. Pöydällä ei ole liinaa (muistaakseni)
mutta sille kannetaan suurissa alumiiniastioissa ruokaa ja muovikanistereissa talon omaa viiniä. On suuria kekoja vain hautajaisissa tarjottuja kokonaisina kypsennettyjä vehnänjyviä. Ja on kaikkiin georgialaisiin juhliin kuuluvia erilaisia liharuokia; lihaa keitettynä, paistettuna ja pariloituna, nautaa , sikaa, kanaa. On ihanaa öljyssä paistettua munakoisoa, erilaisia kaaliruokia, litteää vehnäleipää. Varmaan on teurastettu omia elukoita ja kerätty oman pienen maatilkun tuotteita.
Jokaisella kyläläisellä on pieni yksityinen viinitarhansa. Kylä on ollut viininviljelykolhoosi, jossa nyt vallitsee siinä asiassa kaaos....on "Gorban" aika ja kolhoosit lopetetaan eikä uutta omistusjärjestystä vielä ole!
Olen uusi kylässä, herätän uteliaisuutta, mutta nyt ei ole aika sitä tyydyttää, sitä paitsi meiltä puuttuu yhteinen kieli. Näen kuitenkin tuttuja nuoria miehiä. He työskentelevät Nanin kehitysvammartyötä varten hankkimassa vanhassa talossa ja sen suuressa hedelmätarhassa. Nuro on heidän työnjohtajansa, kai. Tulemme varmaan tutustumaan lähemmin...
Ruokailun jälkeen saattoväki alkaa kokoontua talon ulkopuolelle kujalle. Odotamme miehiä, jotka kantavat vainajaa. Kuljemme pitkänä vaitonaisena jonona hitaasti kylän ulkopuolella sijaitsevalle hautausmaalle. Paikka on hieman ankea puuton alue, kovin erilainen kuin omat kalmistomme. Vaikka Georgia on maailman vanhimpia kristittyjä maita, en näe ristejä. Kommunismi lienee tehnyt tehtävänsä. On laakeita pystyssä seisovia kiviä, joissa on teksti ja valokuva vainajasta. Kauniit georgialaiset kirjaimet tekevät outouttaan koristeellisen vaikutuksen.
Vainajaa odottaa avoin hauta, johon hänet lasketaan vain liinoihin käärittynä. Meille tarjotaan pikarillinen viinaa, minkä jälkeen poistumme. Vain lähimmät omaiset viipyvät vielä haudan ääressä. Sekä miehet,jotka sen sitten sulkevat. Ei mitään puheita. ei pappia, ei laulua.
Seitsemän vuorokauden jälkeen ja taas neljänkymmenen vuorokauden jälkeen haudalla kuulema taas käydään. Seurustellaan, syödään ja juodaan .

Enpä silloin vielä tiennyt, mitä olen kohta Nanille lupaava: että tulen häntä auttamaan hoitokodin kehittämisessä vuodeksi, pariksi!!!! En tiennyt, että nuo köyhät talot ja muhkuraiset kujat ankkoineen, vapaana kulkevine sikoineen , laitumelta palaavine nautoineen tulevat melko tutuiksi ja että nuo miehet, Suro, Malhas ja Luka sekä tulkkini Marika tulevat olemaan päivittäin seuranani. Marikaa en ollut vielä tavannut, mutta varmaan hän oli hautajaisissa läsnä. -Vähänpä ihminen tietää....

.

"Mitä tapahtuisi jos kaikki ....?"

Opettajien tupakkahuoneessa oli ahdasta. -Niin, 1970 -luvulla oli opettajilla tupakkahuone Helsigin Rudolf Steiner -koulussa. Se oli mukava paikka meille tupakoiville, varmaan savuinen ja haiseva näin jälkeenpäin ajatellen. Niinpä kului sisupastilleja ja hajuvettä; mikä hajusekoitus, miten oppilaat mahtoivat sen kokea. Se oli "meidän maikan ominaistuoksu". Hajuvedet olivat Raimon matkoilta tuomia kalliita parfyymejä.Välillä poltin sigarilloksia, mutta se piti lopettaa, "tumpit" haisivat kamalan pahalle...
Meitä tupakoijia ei ollut monta, mutta nyt siellä oli vieras nuori mies, opiskelija, joka oli tutustumassa steinerkouluun. Hänenkö takiaan siellä oli jopa Aijami Wilenius, joka ei todellakaan tupakoinut. Jostakin syystä tuli puhe biodynaamisesta viljelystä. En voi muistaa keskustelua.
Mutta tämä jäi mieleen:
Kaveri tokaisi , että mitä tapahtuisi jos kaikki yht' äkkiä alkaisivat viljellä biodyynaamisesti? Ihmiskunta kuolisi nälkään!
Johon Aijami : "Eihän sellaista tapahdu, että kaikki yht´äkkiä ryhtyvät biodyynaamikoiksi!!!!!"


Nöykkiö- kotimme makuuhuoneessa -jostakin syystä on jäänyt mieleen, että makuuhuoneessa, Raimo seisoo peilin edessä, yritämme taas keskustella tilanteestamme, halustani erota ja jatkaa opettajatyötäni, hänen vastenmielisyydestään steinerkoulua kohtaan.Yrittääkö hän vihdoin osoittaa kiinnostusta työtäni kohtaan sanoessaan, että selitä nyt sitten, mihin steinerpedagogiikka pyrkii. Minä selittämään, miten pyrkimys on "kasvattaa vapauteen". auttaa kasvamaan niin, että aikuisena on käytössään mahdollisimman runsaat ja monipuoliset eväät kehittää itseään henkisesti vapaaksi ihmiseksi. En toki muista, mitä Raimolle puhuin, mite selitin asiani, mutta muistan miten hän kiivaasti sanoo:
"Mitä tapahtuisi, jos kaikki Afrikan neekerit yht´äkkiä olisivat vapaita!? Kaaos ja anarkia!"
" Nyt et kyllä ymmärtänyt mitä tarkoitin! Eihän siitä nyt ole kyse. Eihän sellaista tapahdu, että yht´äkkiä kaikki ....!"


TV:ssä tuli äsken - 2010 ensimmäisellä viikolla- ohjelma Italian homofobiasta. Siinä mies kadulta, mielenosoituksen keskellä sanoii toimittajalle:
"Mitä tapahtuisi jos kaikki olisivat homoja? Ei syntyisi enää lapsia. Ihmiskunta kuolisi sukupuuttoon!!!!"

PERSIKKA

Sametinpehmeä hieman nukkainen pinta, jota on suloista hellästi hyväillä ja joka tuntuu lämpöiseltä poskella.
Miten kuvata persikan väriä? Pulma on ratkaistu sillä, että sanotaan sen ja sen olevan persikan värinen, että maalaan seinäni vaalean persikan väriseksi. Fuskua tietysti,pitäisihän nyt jotakin voida sanoa, onhan hassua selittää, että persikka on persikan värinen. Vaikka tottahan se on....
Katselen ympärilleni etsien persikan väriä tekstiileistä,tauluista.....kunnes melkein unohdan , en enää näe muistisilmilläni, millaisia olivat Istanbulin persikat. Päädyn kahteen kuvaan. Toisessa on komea etelä-pohjalainen maalaistalo. Se on maalattu punamullalla mutta sen ikkunallinen kuisti on okranvärinen. Okraan jos sekoittaisi hieman punamultaa, epätasaisesti...

Toinen kuva on venäläisen naistaiteilijan Woloshinan maalaama arkkienkeli Mikael. Enkelin ympärillä loistaa kultavaloa ja miekasta leviää tulenlieskoja. Kaiken loiston keskellä voi tavoittaa persikan väriä.

Yllätyksekseni totean, että äitini maalaaman omakuvan otsassa on liiankin kypsää persikkaa ja poskissa sellaista tummaa rusotusta, jota saattaa nähdä joissakin lajikkeissa.  Huomio on hätkähdyttävä.

 Mustan äidin posken, sen osan, joka on lähinnä korvaa. 

Se oli suloisen pehmeä ja nukkainen.

 Kuin persikka.

Noiden värikylläisten muistikuvien seuraan pyrkii hyvin erilainen värimaailma, valkoinen. Norsunluinenko?  Hyvin vanha ja hyvin laiha nainen makaa sikiöasennossa dementiaosaston laidallisessa vuoteessa. Katselen häntä suorastaan lumoutuneena. Hän on kaunis kuin vanha kallisarvoinen veistos.Valkoiset runsaat hiukset, iho läpikuultavan kalpea. Nukkuu.

Ja tuossa korvan juressa on nukkainen poski.

Ojennan käteni ja kosketan kevyesti tuota riipaisevaa syvennystä. Välittömästi vanhus kääntää päänsä kättäni kohti ja suu alkaa mussuttaa imemisliikettä. Järkyttyneenä poistun vuoteen äärestä.Tuollainenko voi olla ihmisen viimeiset vaiheet! Sitäkö tarkoitetaan, kun sanotaan, että tulemme vanhuudessa lapsiksi jälleen?

Onneksi ei äidin tarvinnut tuota vaihetta kokea. Entä minä....?

Mutta persikka, persikat Istanbulissa. Nuo persikaksi kutsutut, mitä joskus näkee vaikkapa Salen hedelmätiskillä, eivät juurikaan muistuta Istanbulin persikoita.

Natalie Goldberg,, you asked it I could eat five peaches in a row. Yes, I once ate six ripe peaches in a row.

Persikkaa ei saa koskea kovin sormin. Persikka on herkkä, herkkänahkainen. Ei kauppiaskaan sallinut asiakkaan koskettelevan hedelmää. Oli kuin persikka olisi ollut jotenkin erikoisasemassa hedelmäkauppiaan myymälässä.Vaikka tuskin hän tiesi mitään siitä, että Kiinassa persikkaa pidetään pitkäikäisyyden symboolina. Se esiintyy useiden veistoshahmojen kädessä ja siihen liittyy monia legendoja.En yhtään ihmettele!

Olin ostanut kilokaupalla persikoita Uluksen hedelmäkauppiaalta. Olinkohan milloinkaan sellaisia syönyt? Se omansalainen kuori tuntuu suussa hieman nahkamaiselta. Kun kuoren on hampaillaan avannut, pursuaa hedelmästä makeaa mehua, jonka makua en aio yrittää kuvata, sillä vaikka näen ja melkein tunnen persikan muistiaisteillani, en nyt saa tuntumaa mausta. Ahmin niitä kuusi kappaletta leuka ja rinnukset tahmeina makeasta mehusta. Olin hurmaantunut. Ei tullut mieleeenikään pestä niitä! En tullut ajatelleeksi, että juuri niiden nukkainen pehmeys tekee niistä varsinaisia pölynkerääjiä. Sain melko välittömästi kamalan ripulin, sen ainoan koko Turkissa asumisemme aikana. Että se jäi ainoaksi ei suinkaan johtunut erityisestä varovaisuudestani, pikemminkin päinvastoin. Olin varovainen vain kohtuullisessa määrin ja siksi pysyin ja pysyimme terveinä .

Lisäsivätkö Turkissa syömäni  lukemattomat persikat elinvuosiani?! You ´ll never know...

ITKEMISESTÄ

”Itketkö sinä koskaan?!” kysyi ystävätär pöydän yli innokkaasti kumartuen.
Ja vieressäni toinen hymisi hyväksyvästi.
”Enpä juuri” vastasin reippaasti ja hymyillen. Tiesinhän mistä oli kysymys. Tunteiden tunnistamisesta ja ilmaisemisesta.
Tällaiseksi olen kasvatettu. Minäkin.
Itkemättömäksi. Vihaamattomaksi. Ymmärtäväiseksi.
En saanut myönnettyä, että siinä olisi mitään väärää tai valitettavaa. Onhan itkeminen itsesääliä ja itsesääli on egon käpristelyä ja siis ei toivottavaa. Vai?

Keskustelimme aiheesta hyvän tovin. Vahvimmin mieltäni askarrutti Mirjan kertomus siitä, miten hän jokin aika sitten oli alkanut hengästyä, herätä yöllä ahdistuneena ja sydän pompottaen ja miten hän oli saanut avun jossakin naisryhmässä, minkä jälkeen hän oli kamalasti itkenyt. Oudot oireet olivat loppuneet.

Sekä isä että Raimo opettivat, että itkeminen on itsesääliä ja nauraminen hysteriaa.
Äiti opetti loputonta kärsivällisyyttä ja ymmärtämistä, se kun on rakkautta.
Hans-Göran oli sitä mieltä, että en osaa ilmaista tunteitani. En ymmärtänyt. Silloin oli kai itseni hallinta onnistunut melkein täysin. Sehän on ollut ja lienee edelleen heikkouteni. Luulin sitä vahvuudeksi. Sitäkö lääkärini Vesikukka tarkoitti, kun hän puhui vanhimman tyttären, kiltin tytön, syndroomasta ja sen liittymisestä sydämeni oireiluun? Olen pyrkinyt täydelliseen itsehillintään ja elämäni hallintaan. Hans-Göran sai itsehillintäni pettämään. Hänen naisjuttunsa saivat minut itkemään, suuttumaan ja suremaan. Ilmaisin siis tunteitani ja sain kuulla, jotta viihdytkö tuossa melankoliassasi.

Entä nauraminen, ääneen nauraminen? Ei sekään ole minulle tyypillistä. Joskus Tiinan kanssa nauraessa tuntuu siltä kuin tukehtuisin johonkin sellaiseen, mitä en osaa...
Vai enkö saa?
Muistan isän raivosta valkoiset silmät hänen avatessaan keittiön oven ja karjuessaan meidät hiljaisiksi -äidin ja minut. Olimme nauraneet ääneen.
Ja muistan miten Raimo vaiensi minut hermostuessaan siihen miten Raili-kälyn kanssa naureskellen juttelin hississä matkalla ylös appivanhempien luo. Se oli kanamaista kikattamista.

Lisää aiheeseen liittyviä muistin välähdyksiä nousee mieleni.
Snoanin retriitissä, johon Hans-Göranin kanssa osallistuin, ihmettelin naista joka lounaspöydässä istui ja itki. Taustalla soi kaunis musiikki, emme puhuneet. Ja hän istuu ja itkee, eikä ollenkaan peittele sitä, ei nolostu. Kuinka hän kehtaa itkeä julkisesti? En paheksunut. Ihmettelin.

Pukkilassa olin mukana jossakin ihmeen ”purkautumisryhmässä”. En yhtään muista miten olin sellaisessa mukana. Ja siellä ihmiset itkivät ihan hillittömästi. Ja taas ihmettelin.

Aku Kopakkalan psykodraamaryhmässä järkytyin, kun osanottajat kukin omalla vuorollaan, omassa draamassaan, ratkesivat itkemään -järkevät tutut ihmiset. Kun tuli minun vuoroni, kieltäydyin viime hetkellä tuomasta omaa juttuani ryhmään.
En uskaltanut. Ajatus, että alkaisin itkeä, oli pelottava. Niin kai se on ilmaistava. Pelottava!
En ole myöskään ymmärtänyt, mikä saa ihmiset ottamaan osaa kursseille, jossa valmistetaan sanomalehdistä iso patukka, jolla sitten hakataan vihaa ulos itsestä.
Mitä vihaa?

Näin olen ihmetellyt. Ihmettelen yhä vielä. Mutta eilisen keskustelun jälkeen sallin itseni ajatella asioita uudelta kantilta, ilman torjuntaa. Leena nimittäin sanoi jotakin ymmärtämisen vaarallisuudesta, riittämättömyydestä.
Sitähän olen lapsesta saakka harjoitellut, ymmärtämistä, ihmisten ja heidän tekojensa, sanojensa, tunteidensa ymmärtämistä. Jotta ei ole tarvinnut vihata. Sitäkö se on ollut? Sillä vihaaminenhan on paitsi rumaa myös pelottavaa. Pelottavaa!
Olen siis painanut jonnekin alitajuntaan pelkoa, pettymystä, loukkaantumista, hylätyksi tulemisen tunteita, vihaa. Niinkö? Ja olen halveksinut omia kielteisiä tunteitani koska ne ovat merkki heikkoudestani?
Näinkö olen vuosikymmenet toiminut ja luullut olevani helvetin fiksu ja viisas nainen?
Lienee turha mainita, että luonnollisesti olen elämässäni myös itkenyt.

Olen tuon jälkeen harjoitellut. Kun jokin liikuttaa kirjassa tai telkkarissa, annan kyynelten tulla. Ei siitä itkua synny, mutta harjoittelen. On vaikea harjoitella itkemistä, kun ei ole mitään syytä itkeä. Mutta kun edes antaisin itselleni luvan liikuttua kyyneliin.

Viime perjantaina se tapahtui! Teemalla alkoi englantilainen sarja ”Ruokamatka Välimerellä / Korsika ja Sardinia”. Ja minä istun toosan edessä ja itken. Ihan oikeasti itken, nyyhkytän ja kyynelöin. Vielä kun itkunpuuska on ohi valuvat kyyneleet poskilleni.
Mitä itkin?
Ei enää koskaan! Sitä itkin.
Itkin ikävääni Välimerelle. Enkö tosiaan enää milloinkaan matkusta sinne, enkö enää saa rakastavin silmin katsella kumpuilevaa maastoa ja alhaalla lepäävää merta ja kauempana sinisinä siintäviä vuoria? Enkö enää milloinkaan saa astella noilla rinteillä tallaten jalkojeni alle yrttejä ja kokea niiden huumaavat aromit, kuulla kaskaiden oudon äänekkään sirityksen ja lampaiden ja vuohien mäkätyksen ja paimenen huhuilun ja nähdä edessäni Välimeren sinisyys purjeveneineen, rahtilaivoineen, värikkäine kalastajaveneineen, nähdä rinteiden sypressit, viiniviljelykset, oliivipuut. Kokea miten illalla maa on lämmin istua ja miten sametinpehmeässä pimeydessä kuuluu yölinnun ääntely. Enkä milloinkaan enää oleskele jossakin vanhassa kaupungissa tai kylässä värikkäine toreineen ja äänekkäine asukkaineen, vanhoine rakennuksineen, kapeine mäkisine kujineen, siellä täällä silmään pistävine muinaismuistoineen; vaikkapa talon seinässä pala klassista pylvästä tai rinteellä sojottava pilari. Kirkkoineen ja moskeijoineen. Keittiöistä tulvahtavat ihanat ruoanvalmistuksen tuoksut, oliiviöljy, valkosipuli, grillattu lampaanliha, yrtit , punaisena hehkuva punaviini.
”Enkö koskaan enää?” on sydäntä rutistavan tuskan aihe, joka sai minut todella itkemään! Heittäydyin sohvalle ulisemaan. Minä, hillitty minä.

”Eikö koskaan enää!?” Juuri mitään...

ONNISTUMISEN KOKEMUS

Mitä kertoa, kun juuri nyt aurinko paistaa, koivut ovat pukeutuneet heleänvihreään huntuun, kun puutarhassa kukkivat tulppaanien ja narsissien kanssa jo villit lemmikit ja kun varpuset tohkeissaan tirskuvat? Mitä kertoa, kun juuri nyt koko elämä näyttää onnistuneelta, onnistumisilta, onnelliselta? Luettelenko, mistä kaikesta voisinkaan kertoa vai tarinoinko sen enempää selittämättä vaikka siitä, miten ensimmäistä kertaa leivoin saksalaista maalaisleipää ja se onnistui.?

Silloinkin taisi aurinko paistaa, sekä taivaalla että sydämessä. Oli ensimmäinen yhteinen keväämme Mankkaalla vanhassa sotilastorpassa, jonka olimme innolla remontoineet, me, kaksi keski-ikäistä kukin tahollaan eronnutta ja vasta yhteen muuttanutta idealistia. Pieni tupamme oli siivottu suorastaan raskaalla kädellä, muuten eivät pulunpaskat edellisen asukkaan jäljiltä olisi irronneet. Torpan uusi isäntä oli rakentanut tukevan pirttikaluston ja seinähyllyn, jolla upea monivärinen kissamme Aslan af Steiner viihtyi. Päättynyt työvaihe, joka ei suinkaan ollut viimeinen, oli tarkoitus juhlistaa itse leivotulla leivällä. Se paistettaisiin siivotussa uunissa nokikolarin käytyä hoitamassa hommansa.
Mitään niin arkaaista ei meistä kumpikaan ollut milloinkaan tehnyt tai edes nähnyt tehtävän.
Uuden elämänkumppanin saksalainen ystävä oli tuonut saksalaisen juurella nostatettavan maalaisleivän teko-ohjeen. Minä en tiennyt sellaista olevan olemassakaan, juurella nostatettua leipää. Ei ollut äiti aikanaan sellaisesta puhunut, ei liioin x-anoppi. Mutta sellaista kuului nyt valmistaa kun oli oikea puilla lämmitettävä leivinuuni ja asuttiin maalla ja aiottiin viljellä omat vihannekset...
En ollut liioin koskaan leiponut leipää. Osasin valmistaa herkullisia korvapuusteja, sen oli isäni aikanaan minulle opettanut, mutta leipää en ollut koskaan yrittänyt tehdä. Niinpä suhtauduimme jännityksellä leipomiseemme ja tutkimme ohjetta hämmentyneinä:

-200 grammaa ruisjauhoja ja puoli litraa vettä sekä hapatus eli taikinan juuri sekoitetaan hyvin esim. saviastiassa. Suljetaan ilmatiiviisti! Astia asetetaan yön yli lämpimään paikkaan.
Ehkä se saviastia ei ole niin oleellinen, mutta mikä ihmeen taikinan juuri? Ei meillä ole mitään taikinan juurta. H-G soitti ystävälleen ja sai seuraavat ohjeet.
Ohje 1: 1/3 pakettia hiivaa ,5 desilitraa vettä ja 4 desilitraa ruisjauhoja sekoitetaan ja seoksen annetaan seistä peitettynä kulhossa huoneenlämmössä 1-2 vuorokautta tai
Ohje2: muutama hapanleivän pala haaleaan veteen ja ruisjauhoja, huoneenlämmössä noin 24 tuntia.
Siispä taikinan teko siirtyi seuraavaan päivään. Tämä olikin erilaista kuin korvapuustien leipominen! Teimme kuten käskettiin suuresti ihmetellen, ja niinhän siinä kävi, että seuraavana päivänä seos kupli ja tuoksui happamalta. Tuo on siis nyt se juuri!
Siitä piti erottaa osa ja laittaa jääkaappiin odottamaan seuraavaa leipomusta. Ja loput sekoitettiin ruisjauhojen, vehnäjauhojen ja ohrajauhojen sekä kirnupiimän ja veden kanssa taikinaksi. Taikinaan laitettiin kyllä myös hiivaa, mistä myöhemmin kun jo osasimme homman, luovuimme. Kun taikinaa oli voimakkaasti ja hartaasti vaivattu se jätettiin nousemaan. ”Zwei Stunden ruhen lassen”, ja kun taikina oli pari tuntia levännyt leivottiin siitä leipiä, joiden edelleen piti levätä pari tuntia.
Mutta nyt ei väännettykään sähköhellan nappia vaan piti lämmittää leivinuuni! 210 asteeseen! Miten voi tietää milloin tuossa pätsissä on 210 astetta lämmintä? Ei ole leivinuunin kyljessä lämpömittaria. Taas soitettiin saksalaiselle ystävälle, joka ei kuitenkaan osannut sanoa muuta kuin että aja kauppaan ja osta mittari, sellainen joka työnnetään vaikkapa paistin kylkeen. Niinpä leivät joutuivat lepäämään vielä paljon kauemmin. Uunikin osoittautui liian kuumaksi. Ohjeessa luki: ”Wasser zugiessen” eli uuniin piti heittää vettä kosteutta antamaan, joten heitimme sinne kylmää vettä reippaasti toivoen ettei vanhan uunin tiilet halkea ja pidimme luukkua auki samalla seuraten huolestuneina leipiämme. Kuten käy, jos liiaksi lepäilee - ne osoittivat veltostumisen merkkejä. Vihdoin poistettuamme hiilet ja mittarin näyttäessä vaaditut 210 astetta työnsimme varovasti limput uuniin 90 minuutiksi. Tiesin, ettei uuniin saa kurkistaa , mutta vaikea meidän oli hillitä uteliaisuutemme.
Kun keittiöön alkoi levitä kypsyvän leivän lupaava tuoksu melkein tanssahtelimme innosta, se onnistuu, se onnistuu! Ja lopulta saimme ottaa uunista upeat maalaisleivät, kauniin ruskeat, kuumat ja huumaavan ihanasti tuoksuvat. Jo niitä olikin leivottu! Yli vuorokauden ajan! Vain hetken maltoimme odottaa niiden jäähtymistä vaan sitten piti leikata kummallekin viipale ja laittaa voita päälle ja tuntea tuo ikiaikainen tuoreen kuuman leivän tuoksu-maku suussa ja sieraimissa. Ja piti ottaa toinen ja vielä toinen viipale.
Tuntui kuin nyt vasta viipyisi pirtissä oikean tupasen tuoksu, palavan puun ja herkullisen hapanleivän aromit.

Xxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxx

Mihin kulkeutuivat tuon lemmenpesän vanhat hirret, kun torppa purettiin kehä kakkosen alta pois? Joku ne kuulema vei jonnekin...Itse muutimme ihan oikeasti maalle, Karjalohjalle.
Ja siellä oli paljon isompi leivinuuni!
xxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxx

GULHANEPARKASI 010504

Kuppi tuoksuvaa kahvia,
edessäni merireittien risteys ja vilkas laivaliikenne,
jossakin soi haikea naisen laulu.
Tässä piti taas käydä läpi itkettävän haikeuden tunne,
Istanbulin ikävä
Ja piti kerrata syyt, miksi en voi jäädä tänne…

Häpeäänsä aina pääsiäisen aikoihin punastuvat juudaksenpuut,
atsaleat, kukkivat ruusut, heleän vihreät lehtipuut.

Rakastettuni Istanbul!
Maksan kahvini ja menen Topkapi-palatsiin. Olin ajatellut käydä Hagia Sofiassa ja Sinisessä Moskeijassa sekä lounaalla And Otelissa. Katsotaan...
.
Olen lounaalla And Otelin kattoterassilla. Ihmettelen noiden kahden valtaisan temppelin, Hagia Sofian ja Sinisen Moskeijan, merkitystä itselleni. Onko tuo näkymä kuva entisen inkkikseni ristiriitaisesta suhteesta kristinuskon ja islamin välillä?
Miksi tämä näkymä minua niin syvästi kiehtoo?

Käteni kuin liskon nahan peitossa, vanhat, ryppyiset. Olen hieman päissäni.

Humala haihtunut. Kävelin Sultanahmetista tänne Galataan! Ei tee vielä mieli mennä sisään Victorin ja pikku Alin luo, joten jään tähän Galatatornin alapuolelle valtavan akaasian varjoon juomaan ”adacayta”. Akaasian juurella solisee vesi. Ympärillä tosivanha kaupunginosa, jossa sijaitsee Bugdayn toimisto ja Victorin, Gunesin ja joskus Alinkin koti.
Missähän on se pieni hotelli, jossa Ishakin kanssa vietin jonkun tunnin keväällä 1974. Muistan miten seisoin ikkunan ääressä katsellen Beyoglun taloja, kattoja, kaupungin öisiä valoja yrittäen painaa kaiken mieleeni.

Hullu haikeus.
Oletko koskaan ikävöinyt jonnekin,
missä yhä olet?
Mitä se on?
Mieletön haikeus
joka kaipaa jotakin,
joka vielä, joka jo
on.

Sinua kaipasin, Istanbul,
vaikka yhä olin sinussa.
Istuin kahvilassa
Gulhane Parkissa
edessäni meriesi liikenneristeys.
Tiesinhän minä
että olin yhä luonasi, sylissäsi,
Istanbul.

Vesissäsi eriväriset virtaukset ja auringon kilo
ja lukemattomat laivat.
Enkä puhu minareeteista vielä mitään!
Ja haikaranpesät eukalyptuspuissa!
Ja kuitenkin
minua vihlaisi ikävä sinua,
vaikka yhä olin sinussa,
Istanbul, Istanbul, Istanbul…
Enkä edes puhu minareeteista …

Eksistentiaalisia välähdyksiä -tai mitä niistä nyt enää on jäljellä…..

Kävelin Bosporin rantakatua Bebekissä. Olin lukenut jostakin, miten monta ihmistä syntyy vuorokaudessa koko maailmassa ja miten monta kuolee vastaavassa ajassa. En muista lukuja, ne pitäisikin päivittää, mutta se ei nyt ole oleellista. Totesin, että syntyy lapsi suunnilleen joka sekunti, nyt, nyt, nyt, nyt…. Siitä sain kimmokkeen kuvitella, miten eri puolilla maailmaa on juuri nyt aamu, jossain muualla päivä, on ilta, on yö. Kaikki eri vuorokauden ajat NYT samaan aikaan kun minä kävelen Bosporin rantaa. NYT juuri ihmisiä syntyy, kuolee, kärsii, itkee, rakastelee, tappelee, tappaa, hyväilee, lyö, rukoilee, ruokkii, varastaa ... Koko ajan, kaiken aikaa on käsittämätön kuhina joka puolella maapalloa jo yksin ihmisten joukossa, saati jos ottaa vielä eläimet ja kasvit mukaan. Pyörryttävä mielikuva. Koin tuon kaiken kammottavan ja samalla kirkkaan selvästi, se oli kaiken kattava valtava kokemus, lyhyt, häikäisevä, pyörryttävä. Koin olleeni hetken jossakin muualla, kaikkialla.

Kävelin koulusta, työstä, jonnekin Mannerheimintietä katsellen kaupungin tummia talojen hahmoja ja valaistuja ikkunoita. Rupesin kuvittelemaan, miten joka ikkunan takana asuu ihmisiä, ja jokainen heistä on oman maailmansa napa, keskus, jonka ympärillä maailma pyörii ikäänkuin geometrisesti ajatellen, ei mitenkään psykologisoiden, jotta ”olen maailman napa”. Se oli elämys, oivallus.
Joskus vuosien kuluttua, kun istuin Heponiemessä yhden kurssin päätösillassa keskustelemassa kurssin osanottajien kanssa, oivalsin äskeiseen liittyen aivan toisenlaisen faktan. Kurssi oli ns. sopeuttamiskoulutusta. Osanottajilla oli mielenterveysongelmia. Kerroin tuosta kokemuksestani luullen olevani rohkaiseva ja sain kokea, että kaikki eivät kyenneet ajattelemaan asiaa ”geometrisesti” vaan he, mielenterveystoipilaat, käsittivät puheeni inhottavana itsekeskeisyyden osoituksena tai myös ehkä minun terveyteni osoituksena. Joka tapauksessa jotkut loukkaantuivat minuun.
Aina silloin tällöin tuo sama kokemus valtaa minut katsellessani vaikka ihmisiä kadulla. Samalla tavalla kuin tuo ja tuo kanssakulkija on osa ympäristöäni, olen minä vastaavasti hänen ulkomaailmaansa, hän on maailmansa keskipiste ja minä kehällä liikkuva olento. jota hän tuskin edes huomaa.

Kävelen täällä kylän raittia ja nautin kevään väkevyydestä, peltoaukean rauhallisuudesta, suurten lehtipuiden komeudesta, vanhojen rakennusten charmista, ja yht´äkkiä tulee mieleen, että sitten kun olen kuollut, tämä kaikki jatkaa elämäänsä ja olemistaan, ja vain jokunen ihminen kylällä edes tietää että olin olemassa ja että jo kuolin. Ne koivut, jotka tänne muuttaessamme olivat nuoria vesoja, ovat nyt nuoria puita. Kuluu toiset parikymmentä vuotta ja ne ovat isoja puita, ja minun ”kulkuvälineeni” todennäköisesti on tuhkana Espoon hautuumaalla ja minä itse ties missä.

160607
Olen ruokkinut
levotonta itseäni
haaveilla Turkista,
Olen ahminut kuvia
Sinain moskeijoista.

Tunsin rutistuvani ikävään
vanhan kehoni vankina
ajan loppuessa,
voimien vähetessä,
vaan järjen ääni
kahlitsi halua
mielipuolisuuteen,

Halua jonnekin pois,
kauas, kauas, kauas,
väreihin,
intohimoon ja vaaraan.
–itkettää,
henkeä ahdistaa,
pitäisi uskaltaa juopua
käyttäytyä huonosti,
heittäytyä hulluuteen,
huumaan, väkevyyteen, vimmaan,

ja lässähdän
kuin ylikypsä ,
harmaa, kuiva
pölysieni
-tyhjäksi kaikesta siitä mitä
…mitä se olikaan….?
Ja menen kävelylle, rauhoittumaan.
Jopa oli pateettista, mutta sinänsä tuttua….silloin tällöin 051008

Sofokles (ja Gounod´in Ave Maria)

Olimme palaamassa kotiin Kilyoksesta , uimarannalta Mustanmeren rannalla. Oli ollut tuulinen päivä, ei kuitenkaan niin tuulinen, että uiminen olisi kielletty. Kaikki olimme auringon ja tuulen ahavoittamia sekä suolaisia ja hiekkaisia. Olisi ihana päästä suihkuun.
Kilyoksen hiekkaranta sijaitsee Istanbulista katsoen Bosporin salmen toisessa päässä,
laakeanmuotoisessa Mustanmeren lahdelmassa. Rannalta katsoen oikeanpuoleinen rantaviiva on vasemmanpuoleista jyrkempi ja kauemmaksi merelle kurottuva. Kun tuuli puhalsi suoraan mereltä, tuo oikeanpuoleinen uloke aiheutti voimakkaan virtauksen kohti uimarantaa ja sitten pitkin rantaa palatakseen merelle takaisin. Se oli kaikkein vaarallisin tuuli ja sellainen oli ollut sinä sunnuntaina, joskaan ei niin voimakas, että rantavahdit olisivat kieltäneet uimisen. Me kaikki, pojat, Raimo ja minä, rakastimme kuohuvissa aalloissa peuhaamista, niillä ” ratsastamista” kohti matalaa rantaa. Sinä päivänä Erkillä oli uimarengas, jonka varassa hän tyytyväisenä kellui aallokossa minun seurassani. Yhtäkkiä huomasin kauhukseni tarkkaavaisuuteni herpaantuneen ja merivirran vievän poikaa ulommaksi rannasta. Lähdin järkyttyneenä uimaan vaaraa aavistamattoman lapsen perään. Havaitsin heti, että se olisi vaikeaa. Virta oli sen verran voimakas, että vain vaivoin saavutin jo hieman pelästyneen näköistä poikaa. Juuri kun jo olin valmis huutamaan apua toivoen, että valvojat huomaisivat vaarallisen tilanteemme, sain uimarenkaasta otteen. Aloin taistella rantaa pakenevaa vettä vastaan. Se oli erityisen hankalaa vielä sittenkin kun jalat jo tavoittivat pohjaa, sillä aallokko oli muovannut sen uuteen uskoon, uusille kuopille ja yllättäville kumpareille. Uupuneena ja järkyttyneenä pääsin rantaan ja heittäydyin kuumalle hiekalle huohottamaan. Erkki tuli hieman ihmeissään viereeni; en kertonut, miten inhottavassa tilanteessa olimme olleet. Uimarengas ei sen jälkeen enää kuulunut vakiovarusteisiimme lähtiessämme rannalle. Enkä enää väheksynyt rantavahtien uimakieltoja, sillä millaista vedessä olisikaan silloin, kun se heidän mielestään on vaarallista. Monta kertaa noiden runsaan viiden Istanbul-vuoden aikana näimme, miten merestä haettiin vaikeuksiin joutuneita uimareita, jotka vihreinä oksentelivat merivettä rantavahdin elvyttäessä heitä.
Mutta nyt olimme siis tulossa kotiin. Siellä odottaisi Sofokleen valmistama illallinen. Noustessamme portaita kolmanteen kerrokseen kuulimme jonkun laulavan, radio varmaan. Mutta tullessamme omalle tasanteellemme ja kotiovemme taakse, totesimme hämmästyen, että laulu tuli meiltä, eikä se ollut radio-ääni. Joku lauloi ihastuttavan kauniisti Gounod´in Ave Mariaa. Oliko laulaja mies vai nainen? Jäimme seisomaan oven taakse, kunnes laulu päättyi. Olimme jo ymmärtäneet, että laulaja on meidän Sofokles. Tiesimme hänen laulaneen kirkkokuorossa nuorena. Mutta tuo ääni !? Se oli altto. Mutta tuskin sellaiseksi koulutettu. Oliko hän ns. kastraatti, kuten joku Farinelli? Oli muitakin ilmiöitä, jotka puolsivat sellaista oletusta. Mutta se ei nyt ollut tärkeää. Tärkeää oli avata ovi ja kiittää häntä suurenmoisesta laulusta. Sofokles hämmentyi, ei hän ollut tiennyt meidän kuuntelevan oven takana. Sen jälkeen pyysimme usein häntä laulamaan meille, mutta ei hän siihen koskaan suostunut. Paitsi kerran. Oli jo myöhä. Istuimme iltaa viinilaseinemme. Sofokles tulee kotiin ja on myös hieman viinin rentouttama, suorastaan puhelias. Hän tuli olohuoneen puolelle juttelemaan, mitä hän ei aikaisemmin ollut koskaan tehnyt. Ja silloin käytimme tilaisuutta hyväksemme ja pyysimme häntä laulamaan. Ja hän lauloi. meille Gounod´n Ave Marian.


Sofokles, tuo punatukkainen ja hampaaton pieni kreikkalaisemme. Missä hän mahtaa olla mikäli elää?. Hän oli Raimon ikäinen eli hän olisi nyt noin 80 vuotias. Tuskin enää elää. Kuolinsyy: kuollut Ateenan putkassa yritettyään tappaa entisen vaimonsa tai tämän uuden miehen, tai mädäntyneistä hampaantyngistä levinnyt pään lahoaminen.



Suunnitellessamme Turkkiin muuttoa keväällä 1963 olivat äitini ja Raimon Aura-äiti sitä mieltä, että mikäli teidän nyt välttämättä on lähdettävä, ette missään nimessä lähde ilman suomalaista luotettavaa lastenhoitajaa pitämään huolta 4-vuotiaasta Erkistä ja 7-vuotiaasta Tapanista. Ja niin mukaamme lähti anopin entinen keittäjä Iines, kuusissakymmenissä oleva jykevä ja naimaton naisihminen. Kuvittelimme, että hän hyvinkin voisi viihtyä, olihan hän ollut viimeiset vuodet laivakokkina. Mutta Istanbul ei sopinut hänelle ja hänet oli pakko päästää kotiin puolen vuoden kuluttua. Iines ei mitenkään voinut ymmärtää miksi asiat olivat niin kuin olivat. Esimerkiksi taksit ärsyttivät häntä jatkuvasti. Miksi taksit olivat niin vanhoja ja kummallisia, miksi niihin oli maalattu keltainen shakkikuvio pitkin kylkiä. Hänellä oli ikävä Vaasalaisia uskonsisaria helluntailiikkeessä. Ei ollut minusta siinä, siinäkään suhteessa seuraksi. Ja viimeinen pisara oli, kun hän Kiliyoksen uimarannalla astui kammottavan pullonpohjan päälle, terävä lasipiikki meni jalkapöydän läpi....!
Muistan että rannalla oli sinä kesänä jonkinlainen ensiapukoppi. Sinne talutin Iineksen, mutta en uskaltanut jäädä katsomaan kun pullonpohja revittiin hänen jalastaan. Onneksi jalka ei tulehtunut. Iines pääsi tuon jälkeen heti lentämään Suomeen, jossa mahdollisten komplikaatioiden sattuessa apu olisi taatumpaa, näin me arvelimme.
Iineksen lähdettyä Suomeen olin sitä mieltä, että hoidan itse kotini ja lapseni, mutta meille selitettiin, ettei se Raimon asemassa olevan miehen vaimolle sovi, pitää olla ainakin yksi palvelija. Suomen varakonsulin Pirkko-vaimo suositteli kreikkalaista miestä, joka oli työskennellyt Ranskan lähettilään kokkina, vai oliko se konsuli, ja jolla oli hyvä maine. Kaikki tuo oli mielestäni hämmentävää ja vierasta, mutta sovimme tämän Sofokleen tapaamisesta. Palkkasimme hänet.
Sofokles oli pienikokoinen mies, minuakin lyhyempi eli alle 158 senttinen. Tosin siellä ja siihen aikaan olin pitkähkö verrattuna paikallisiin naisiin, jopa useisiin miehiin, joten ei Sofokleskaan ollut silmiinpistävän lyhyt kun hänet näki kadulla muiden kulkijoiden joukossa. Hänellä oli paksu kihartuva kastanjanvärinen tukka, outo pehmeä ja parraton iho ja suussa vain mustia hampaantynkiä. Hän puhui hassua englannin- ja ranskankielen sekoitusta ja opiskeli innolla jopa suomenkieltä. Hän kirjoitti kreikankielisiä runoja kuolinilmoituksiin ja luki keittiössä paksuja ortodoksiaa käsitteleviä kirjoja. Hän rakasti keskustella kanssani mitä moninaisimmista asioista ja hän kertoili joskus lapsuudestaan ja ensimmäisestä vaimostaan tai vaikkapa Istanbulin kerjäläisistä. Keskustelut käytiin useimmiten siivouksen lomassa. Istuin nojatuolissani kirja polvella ja Sofokles seisoi edessäni lattiaharjaan tai parketin kiillotusharjaan nojaten. Se että luin, oli hänen mielestään erityisen kunnioitettavaa. Kerroin hänelle, miten olin unelmoinut ajasta, jolloin saisin lukea mielin määrin, miten olin haaveillut mökistä, joka olisi vuorattu kirjoilla, ja miten en tarvitsisi muuta kuin kahvia ja tupakkaa -ja siellä lukisin ja lukisin… Hän tekikin kaikkensa, että minulla kotona ollessani olisi lukurauha. En saanut tehdä mitään. Muistan miten kerran kävin hakemassa harjan ja rikkalapion poistaakseni roskan olohuoneen lattialta, ja Sofokles syöksyy perääni huudellen: No, NO, Madame! Ce nést pas comme il faut! Ei ei madam, se ei sovi! Hän toi minulle kahvit ja cherryt viereeni pikkupöydälle. Hänen mielestään oli ihmeellistä, etten huutanut enkä riidellyt sen enempää hänen kuin naapurinrouvienkaan kanssa. Joku entinen Madame oli kuulemma suuttuessaan naapurilleen heitellyt tätä portaikossa sitruunankuorilla. Utelin, mitä Istanbulin Madamet sitten tekevät päivät pitkät, kun kerta kaikilla on palvelijoita. Paitsi että he siis riitelevät, he käyvät kylässä toistensa luona ja pelaavat korttia. Ainoa talousasia, minkä yleensä sain hoitaa, oli ruokaostoksilla käynti. Paitsi että se varmaan oli käytäntö, aavistelin, ettei hän sitä mielellään tehnyt. Pelkäsikö hän ongelmia? Hän kertoi menettäneensä osan hampaistaan tappelussa.
Ensimmäinen kotimme Istanbulissa oli ollut aivan uudessa kaupunginosassa, melkein kaupungin ulkopuolella. Asuimme siellä Sofokleen liittyessä elämäämme. Korkeahkolla kukkulalla seisoi kolme upouutta kuusikerroksista tornitaloa. Asuimme viidennessä kerroksessa. Ikkunoista oli suunnattoman upeat näköalat. Yhdestä ikkunasta näkyi Marmaramerta, toisesta Bosporia, tosin vain aivan vähän, mutta sitähän ei tarvitse mainita.
Eräänä päivänä istuin kirjoittamassa kirjettä, kun olo yht´äkkiä oli kuin tasapainohäiriö olisi iskenyt. Se meni ohi mutta toistui kohta ja silloin ymmärsin, että on maanjäristys. Koko korkea talo huojui. Totta kai pelästyin kamalasti. Kiiruhdin keittiötä kohti samalla toivoen, että pihalla leikkivät pojat ovat turvassa. Sofokles tuli keittiöstä minua vastaan ristinmerkkejä tehden ja käski minun heti juosta portaita alas ja ulos kauas talosta. Kuulinkin portaikosta ääniä. Asukkaat juoksivat alas kovasti puhuen ja kiljahdellen. Harppoessani portaita alas ihmettelin, miksi Sofokles ei itse lähtenyt ulos, mutta siinä hässäkässä hän unohtui. Löysin pojat pihalta. He eivät olleet huomanneet mitään ja ihmettelivät yht´äkkistä tohinaa.
Muutimme aika pian Bosporin varrelle, Bebekin kaupunginosaan, ja siellä opin lisää Istanbulin maanjäristyksistä. Kerrostalo, jonka kolmannessa kerroksessa asuimme, sijaitsi Bosporinsalmen Euroopan puoleisessa rinteessä. Huoneistomme olohuone valtavine ikkunoineen ja suuri parveke oli talon ”paraatipuolella” ja kolmannessa kerroksessa - sieltä oli uskomattoman kaunis näköala Bosporille ja salmen Aasian puolella kohoaville kukkuloille sypresseineen - mutta huoneiston toinen makuuhuone ja perimmäinen pikkukamari sijaitsivat maan tasalla. Siellä oli kapea takapiha, jossa kuivasimme pyykit ja jossa saatoin joskus istuskella. Siellä oli poikien mielestä mielenkiintoinen, hieman rapistunut muuri, jonka rakosista löytyi läpikuultavia skorpioneja, joita he keräsivät purkkiin. Takapihalta rinne edelleen nousi päätyäkseen lopulta Robert Collegen pihalle.
-Skorpionit kuuluvat poikien eläintenkeräilyvaiheeseen, vaiheeseen, jolloin naapurissa asuva ystävättäreni Val, kolmen tyttären äiti, ei suostunut tulemaan meille. Oli nuo skorpionit, oli kauniita liskoja, valkoisia hiiriä, sairas ei-vaarallinen käärme. Mielestäni se oli viehättävää, vähän kuin Gerald Durrelin lapsuuden eläintarinoissa. Jotenkin eläimet vähitellen katosivat…Kadulla eläviä kissoja ja koiria he eivät kuitenkaan saaneet tuoda kotiin, isänsä kielsi. Samoin kuin hän oli kieltänyt minua pelastamasta kerjäläislapsia!
Nuo olohuoneen suuret ikkunat helisivät päivittäin useita kertoja.. Siihen oli Sofokleen mukaan kaksikin syytä. Bosporin salmi on kapea ja syvä, niinpä suurten laivojen, esimerkiksi tankkialusten kulku siellä, niiden valtavien koneiden jyske, saa aikaan salmen rinteiden tärinän, ja se vuorostaan helisyttää suuria ikkunalaseja. Toinen syy saattaa olla maanjäristys. Seismografit kuulema rekisteröivät kuusi maanjäristystä vuorokaudessa!. Se kuulosti tosi huolestuttavalta. Jotta en jokaisesta ikkunoiden tärisemisestä aina huolestuisi, Sofokles neuvoi minua käymään ikkunasta katsomassa, näkyykö tankkilaivaa… Aikaa myöden totuin tuohon ilmiöön, vain erityisen äänekäs helinä sai minut menemään parvekkeelle katsomaan, ja silloin salmessa useimmiten kulkikin erityisen suuri laiva. Toki viiden vuoden aikana oli maanjäristyksiäkin, mutta ei yhtään Istanbulia pahemmin vahingoittavaa
Sofokles oli erittäin köyhistä oloista. Hän kertoi, että hänen äitinsä oli antanut hänelle kouluun evääksi valkosipulikynsiä, kun ei muuta ollut. Opettaja oli siitä valittanut! Hajusta. Toisaalta hänellä oli jonkin aikaa hyväntekijäkin, varakas nainen, joka oli kiinnittänyt huomiota pojan kauniiseen lauluääneen ja ilmeisesti pitänyt huolen siitä, että tämä pääsi kirkkokuoroon laulamaan. En osannut silloin kysyä, oliko hänen ääntään oikein koulutettu altoksi hänen kasvaessaan, vai mitä oikein oli tapahtunut.
Minua hämmensi jossakin määrin hänen parrattomuutensa. Hänen naissuhteensa lisäsivät ihmettelyäni.
Tullessaan luoksemme Sofokles kertoi, että useimmat kreikkalaiset olivat juuri joutuneet lähtemään maasta, etenkin ne, joilla oli kreikan kansalaisuus. Turkki ja Kreikka olivat 1930 sopineet, että Istanbulissa syntyneet kreikkalaiset, joilla oli Kreikan kansalaisuus, saavat asua kaupungissa. Nämä ihmiset joutuivat vuonna 1955 lähtemään, ja heidän omaisuutensa takavarikoitiin. Sofkleen vaimo oli muuttanut Kreikkaan ja ottanut heidän poikansa mukaansa. Itse hän ei ollut lähtenyt, vaikka monet sellaisetkin kreikkalaiset, joilla oli Turkin passi, poistuivat. maasta. (Timo Kankkonen: Turkki, Eurooppaa ja Aasiaa, s. 153) Nyt 1963 ja 1964 Turkin kreikkalaiset joutuivat kärsimään Kreikan ja Turkin Kypros – kiistan takia . (kirjoitanko tähän enemmän noista kriiasestä vai myöhemmässä vaiheessa -jos ollenkaan.
Sofokles sanoi , että enemmän kuin kreikkalainen hän on ”rum” eli itä-roomalainen , bysanttilainen. Hän oli siitä ylpeä, hän oli ylpeä Konstantinopolista, joka hänelle kuten kuulema monille Istanbulin kreikkalaiselle oli mahtavampi kreikkalaisuuden symboli kuin Ateena konsanaan. Varsinaista uskollisuutta! Kun Mehmet Valloittaja vuonna 1543 valloitti Konstantinopolin merkitsi se lopullista kuoliniskua Itä-Rooman valtakunnalle, joka oli ollut olemassa 1000 vuotta.

Myöhemmin sain aihetta epäillä, ettei Sofokles ollut vaimonsa lapsen biologinen isä. Kun hän oli ollut meillä jo ehkä vuoden ajan, hän kertoi minulle ihastuneensa ranskattareen, joka työskenteli Ranskan konsulaatissa. Hän oli siihen asti asunut suurelta osin luonamme siinä pienessä kammarissa, josta pääsi takapihalle. Nyt hän alkoi rakentaa pesää naiselleen. Minua harmittaa näin jälkeenpäin, että en ollut tarpeeksi utelias käydäkseni katsomassa hänen vuokraamaansa huoneistoa kreikkalaisten asuttamassa kaupunginosassa. Hän kertoili vuolaasti ja onnellisena, miten hän siellä maalaa seinät keltaisiksi ja ovenkahvat hopeanvärisiksi. Näin kerran tuon ranskattaren, eikä näky ollut miellyttävä. Nainen oli isohko, kolhon näköinen, etten sanoisi ruma ja simppeli. Hän seisoi talomme ulkopuolella odottamassa Sofoklesta kiviaitaan nojaten ja tupakoiden. En pitänyt näkemästäni, mutta eihän asia koskenut minua, enhän voinut siitä Sofokleelle puhua. Heidät vihittiin –en enää muista missä ja kenen toimesta- ja he lähtivät häämatkalle Yalovan kylpylään. Mutta ei kulunut kuin jokunen kuukausi, kun Sofokles tohkeissaan kertoi vaimon synnyttäneen tyttären! Mutta minä olin laskenut, ettei se lapsi voinut olla Sofokleen. He eivät olleet edes tunteneet toisiaan tarpeeksi kauan! Mahdollisimman varovaisesti selitin, mitä ajattelin, sillä ajatus, että nainen on käyttänyt häntä törkeästi hyväkseen, oli mielestäni järkyttävä, enkä halunnut hänen joutuvan sen naisen takia kärsimään. Selitin, että te ette ole tunteneet toisianne kuin viisi kuukautta, ja raskaushan kestää yhdeksän kuukautta. Sofokles huudahti:” How do you know, madame?” En tiedä, mitä heidän välillään sen jälkeen tapahtui muuta kuin että ”vaimo” palasi Ranskaan. Liekö ”yhdeksän kuukautta” saanut Sofokleen laskeskelemaan edellisenkin vaimon raskauden kestoa, en tiedä. Mutta nyt hän kuitenkin päätti lomallaan lähteä Kreikkaan mielessään huikea kostosuunnitelma. Ensimmäinen vaimo oli soittanut ja kertonut mukavasta poliisiystävästä, ja Sofokles oli selvästi mustasukkainen ja ehkä muutenkin naiselle nyt vihainen. Hän ei palannut ajallaan takaisin töihin ja aloin huolestua. Oltuaan jo pari viikkoa yli kesälomansa hän lopulta soitti ja kertoi istuvansa putkassa, Ateenassa. Hän oli toteuttanut kostosuunnitelmansa. Palattuaan lopulta luoksemme, hän kertoi seuraavaa. Hän oli muka ystävällisissä aikeissa houkutellut vaimonsa rannalle, tämä kun piti uimisesta. Kun nainen oli meressä, Sofokles meni hänen pukukoppiinsa ja otti hänen vaatteensa ja lähti kiireesti pois heittäen ne sitten jonnekin metsikköön. Onneksi hän ei ollut toteuttanut alkuperäistä suunnitelmaa, jonka mukaan hänen oli ollut tarkoitus houkutella vaimo uimapukusillaan metsikköön ja siellä sitoa tämä puuhun ja jättää siihen paeten itse paikalta. Hän pääsi sakoilla, mutta koska hän ei kyennyt niitä maksamaan, hän sai istua putkassa jonkun viikon. Nämä naisjutut saivat minut uumoilemaan, ettei rakas Sofokleeni tainnut olla ihan perillä suvunjatkamisasioista.
Hän rakasti Tapania ja Erkkiä. Näen mielessäni hänet seisomassa ikkunan ääressä sylissään Erkki, joka silloin oli vasta noin neljä vuotias. He katselivat kai isoja laivoja. Muistan Sofokleen supattavan Erkille: Mon petit oiseau. Lintusikseen hän poikiamme kutsui. Saatoimme täysin luottaa häneen jättäessämme pojat hänen hoiviinsa lähtiessämme Raimon työn edellyttämiin erilaisiin rientoihin . Oli tehtaan suomalaisia asennusmiehiä, oli herroja Koto-Suomesta joiden kanssa vietettiin iltoja Istanbulin monenlaisissa ravintoloissa ja yökerhoissa. Miehillä oli usein vaimo mukana ja heitä piti viihdyttää miesten kokousten aikana. Minusta kehittyikin melko rutinoitu opas itselleni yhä rakkaammaksi käyvässä Istanbulissa. Mutta kaikki tämä oli siis mahdollista vain koska meillä oli kotona aarre nimeltä Sofokles. Hän pyysi kerran, että saisi tulla mukaamme Suomeen sitten kun sinne palaamme. Se oli hetken päähänpisto, ei hän aiheeseen myöhemmin palannut.

Olivatko nuo kieltämättä masentavat naisjutut taitekohta meidänkin suhteessamme? Sofokles alkoi olla huolimaton, jopa epäsiisti töissään. Kerran huomautin hänelle jostakin -olivatko keittiön kaapinovet mielestäni likaiset vai pyykkikö huonosti pesty, en muista, mutta hän loukkaantui syvästi. Hän oli surullinen, koska en siis enää pitänyt hänestä ja hän niin rakasti Madamea. Miksi en ollut aikaisemmin moittinut häntä, miksi nyt yht´äkkiä hän ei kelpaakaan? Voi murhetta, se oli kamalan hämmentävää ja sydäntä särkevää. Sofokles lähti. Mikäli oikein muistan, hän pian muutti Kreikkaan ja katosi kokonaan elämästämme. Ehkä oli hyvä niin, enhän hänen kanssaan olisi edes oppinut turkinkieltä. Tämän jälkeen meistä tuli pitämään huolta Salise, äidillinen naisihminen, jolla oli perhe ja joka asui lähellä ja joka ei puhunut sanaakaan muuta kuin turkkia. Mutta joka ei kyllä ollut yhtä erikoinen persoona kuin Sofokles.

elämäntarinatupa:” Ensi kerta ”

1. Istuin ja tuijotin ulos ikkunasta . Matalalla oleva aurinko loi kullervaa valoaan pihan koivuihin. Ne ovat hiirenkorvalla. Totesin, etten muista kevättä. jolloin puut ja pensaat pukkaisivat lehteä näin aikaisin, huhtikuun alussa. Ja siinähän se oli:” ensi kerta”. Jäin siihen tuota oivallustani kehittelemään, sitä, että elämähän on kaiken aikaa ”ensi kertaa” -kaikkea. Jos olet tarkkana, on kaikessa toistuvassakin aina jotakin uutta, jotakin mikä ei ole tapahtunut tai ollut juuri noin. Miten suunnattomat määrät aihetta ihmettelyyn menekään hukkaan, kun en huomaa sitä, sitä, että kukin hetki ja sen sisältö todella on ainutlaatuinen. Miten sääli, että turrumme arkeemme, että niin pian totumme uusiin asioihin, niin pian pidämme niitä itsestään selvinä. Meille riittää mielikuva asioista, emme tiedosta hetkeä ja mitä siinä on itsessämme, ympärillämme, tilanteessamme, jopa ”maailmantilanteessa”, emme huomaa, että juuri näin ei ole koskaan ennen ollut, nyt on ensi kerta juuri näin.
Se oli eilen illalla. Nyt on aamu ja ensimmäistä kertaa elämässäni asetun heti noustuani kirjoittamaan ja vieläpä tietsikalla. Ensi kerta siis sekin.
Pitelin pari päivää sitten sylissäni entisen oppilaani n. kuukauden vanhaa poikavauvaa. Oli siinä ”ensi kertaa” kerrakseen. Tuon pienen olennon isä oli uuden koulumme ensimmäisen luokan, pioneeriluokan, oppilas. Jo se elämäntilanne akanaan 23 vuotta sitten oli ainutlaatuinen. Olihan se toki ” ensi kerta”, kun vanhempien kanssa perustamassani steinerkoulussa opetan yhden urhean perustaja-äidin lasta. Ja nyt tuo lapsi on kolmekymppinen mies, jonka esikoislasta pidän olkaani vasten pystyssä jotta rauhoittuisi. Entä tuo pikkuinen, joka vasta on syntynyt tähän maailmaan? Sillehän kaikki, ihan kaikki on totisesti ensi kertaa! Vai onko? Ehkä se, että suhtaudumme kaikkeen kuin mikään ei olisi niin erityistä, ikään kuin kaikki olisi jotenkin tuttua, kertookin siitä, että emme ole täällä ensimmäistä kertaa.
Mutta toki elämässä on niitä suuria ensi-kertoja. Minusta on aina ollut suorastaan noloa, että en voi kertoa, millaista oli, kun ensimmäisen kerran joskus 2-3 vuotiaana tajusin olevani ”minä”. Tärkeä minäkokemus oli kuitenkin hetki, jolloin 11-vuotiaana vakavasti pohdin, onko olemassa helvettiä. Olin heittänyt lattialle vuodevaatteet , makasin höyläämättömillä laudoilla kerrossängyn yläpetillä. Olin sanonut Jumalalle, että tässä makaan, kunnes sanot, onko helvetti, saatikka ikuinen helvetti olemassa. Olin ilmeisesti koulussa tuollaista kuullut, sillä äidin jumala ei ollut sellainen, että heitti tuhmat lapset helvettiin. Oli syntynyt lapsuuteni ensimmäinen henkinen ristiriita .En muista mitä siinä kovalla lautapohjalla maaten mietin, mutta kauan mietiskelin , niin koin. Ja lopputulos, oma oivallukseni oli, että ei Jumala, joka sanoo olevansa rakkaus, voi olla niin julma, että heittää lapsensa helvettiin. Se oli ensimmäinen oman ajattelun tulos.
Tämä tehtävähän on ihan mahdoton! Mikä 70 vuotta kestäneen elämän ”ensi kerroista” on se, minkä nyt valitsisin kerrottavaksi? On kuin jokin ystävällinen harso peittäisi kaiken ja tekisi tapahtumat ja kokemukset ikään kuin samanarvoisiksi, yhtä tärkeiksi osiksi mielekkäällä tavalla rakentunutta elämänkaarta. Värikylläinen maalaus, jossa on toki rauhallisiakin sävyjä, mutta paljon voimakkaita värejä, mustaakin, liikettä jne, ja kaiken ylle kuin kuultomaalauksen tekniikalla vedetty jokin lempeä harmonisoiva kerros. Vai onko tämä sitä haaleutta, jota Herra Sebaot sanoi halveksivansa, sanoi sylkäisevänsä suustaan haaleat, ne jotka eivät ole kuumia eivätkä kylmiä. Näin ainakin väitti elämänkumppanini. Luonamme joitakin viikkoja vieraillut viehättävä nainen oli juuri käynyt luonani kertomassa, että ollessani Helsingissä luennoimassa, oli mieheni tullut hänen luokseen ja kertonut rakastuneensa häneen. Illemmalla rohkaisin mieleni ja kysyin -mitä lienen kysynyt- ja siitä kehkeytyi suuri draama, ensimmäinen lajissaan elämässäni. Minulle on jäänyt sellainen kuva tuosta näytelmästä, että suurin piirtein makasin lattialla miehen edessä -hyi helvetti- ja itkin, ja hän selittää, että olen haalea, tuli on sammunut suhteessamme, ja että hän sylkäisee minut liekehtivästä suustaan kuten Herra Sebaot. Anelin päästä hänen liekehtivään suuhunsa takaisin, mutta se ei kuulemma olisi ihan helppoa. Säälittävää ja naurettavaa, mutta ei se totisesti silloin naurattanut. (Tarkistin asian eikä se ollut Herra Sebaot, vaan Kristus, joka Johanneksen ilmestyksessä sanoo: ”Koska olet penseä, etkä ole palava etkä kylmä, olen minä oksentava sinut suustani ulos.”)
Se oli suuren skaalan ”ensi kerta”. Olin aikanaan nuorena tyttönä päättänyt, että jos koskaan menen naimisiin, en ikinä riitele. Vanhempien riitelyt ja kiivaat keskustelut eivät todella olleet haaleita, ja sellaista kuumuutta en ihmissuhteisiini halunnut. Toteutin tuota päätöstäni 21 vuotta kestäneen avioliittoni aikana melko hyvin. Oliko se viisasta on sitten eri asia. Tasaisen haaleaa ehkä… Olin opetellut hallitsemaan ja hillitsemään tunteeni. Uusi keski-iässä solmittu suhde oli huomattavasti kuumempi, mutta silti oli kyseenalainen kunnia-asiani kyetä aina hillitsemään etenkin kielteiset tunteeni. Tuo dramaattinen tunnekuohu oli aivan vierasta kurinalaiselle luonteelleni ja yllätti minut täysin.
Osoittautui, että mies kaipasi alati uutta tulista innostumista joko asioihin tai ihmisiin voidakseen kokea elämän mielenkiintoisena ja innostavana. Tuttu kaipaus toki, eikö vaan.
xxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxx

Anja moi, olisiko tuo nyt sopiva ”ensi kerta” -juttu? Kysyit, saako tekstini laittaa muidenkin luettavaksi. Luulin sen olevan Tarinatuvan idea, joten siitä vaan. Olen edelleen ihmeissäni siitä, että tuvassa ei käy ketään. Kuten jo meilasin, olen ilmoittautunut kesäkurssille Orivedellä. Toivon hartaasti, että syksyllä alkaa uusi Elämäntarinayhdistyksen (?) järjestämä monimuotokoulutus. Ystäväni Mirja Nummi, jonka tunnetkin ilmeisesti, on sitä niin kehunut. Kun tämä maksamani puolikas on päättynyt, en jatka tätä ”kurssia”. Olen kuitenkin erittäin iloinen, että tähän ryhdyin, sillä näin olen kuitenkin päässyt kirjoittamisen alkuun pitkän tauon jälkeen. Iloista kevättä toivottaa sinulle Maija-Leena

EKA KERTA

Sekin oli yksi ”eka kerta”, kun tekstin ”Eka kerta” katosi jonnekin. Muistan jutun olleen paikka paikoin aika hyvä. mutta olkoon. Teenpä uuden.
Voisiko ensimmäinen alkoholijuoman nauttiminen olla jotain? Ei siihen liity mitään dramatiikkaa. Tilanne oli oikeastaan melko tyylikäs.
Olin äskettäin palannut kotiin vietettyäni vuoden harjoittelijana kehitysvammalaitoksessa Sveitsissä, Dornachissa. Puhelimitse tein treffit Kaarinan kanssa. Olihan vuosi kulunut siitä kun viimeksi olimme tavanneet. Vuoteen mahtuu paljon 17- vuotiaiden elämässä. Vuodetkin olivat siihen aikaan pitempiä…
En muista missä tapasimme. Itse tulin Rautatieasemalta ja hän Vänrikkistoolinkadulta. Oli lämmin loppukesän päivä, iltapäivä. Kävelimme ja päädyimme Arkadiankadun ja Runeberginkadun kulmauksessa sijaitsevan ravintolan ulkopöytään siinä joidenkin lehmusten alla, tiedäthän. Ei se ravintola siinä enää ole, ei ole ollut vuosikymmeniin. Mikä lie pankki siinä ainakin viimeksi oli ohi mennessäni.
Päätimme tilata kaakaoliköörit. Se oli Kaarinan ehdotus. Itse en silloin tiennyt sellaisista juomista mitään. Siihen aikaan ei ilmeisesti paljon ikää kysytty, sillä juomat tulivat mukisematta. Ja vielä toisetkin, olihan likööri makeaa ja vaikutti jotenkin mukavasti siihen koko aurinkoiseen olemiseen. Miten se mahtoi vaikuttaa, miltä tuntua? Tuntuiko miltään, erosiko olotila oleellisesti siitä nuorten tyttöjen riemukkaasta elämisen tunnusta, joka on keveää ja silleen päätä pyörryttävää ihan muutenkin. Ainakaan se ei aiheuttanut sellaista tunnetta, että tätähän täytyy saada toistekin. Ei tullut mieleenkään, että tämä on nyt sitä inhottavaa viinaa, jota isä juo ja joka tekee hänet pelottavaksi. Koska humalassa oleva ihminen ei ollut mitenkään ihailtava, kuten se jostakin käsittämättömästä syystä on joidenkin poikien mielestä -ehkä nykyään tyttöjenkin- ei meillä ollut minkäänlaista tarvetta näytellä juopunutta. En ollut milloinkaan nähnyt äidin käyttävän alkoholia enkä ollut kokenut humalaista naista. Tuskin olisin sellaisen nähtyäni katsonut hänen tilaansa tavoittelemisen arvoiseksi. Niinpä asiaa kai sen kummemmin ajattelematta käyttäydyimme kuten kuvittelimme fiksun naisen ravintolassa käyttäytyvän -toivottavasti olimme jo oppineet, ettei ole hienoa pitää pikkurilliä sojossa…
Mitä siinä juttelimme, sitä en muista. Mutta jatkaessamme hortoiluamme päätimme vielä käydä syömässä jotain pientä. Museokadulla löytyi kahvila. Ja siellä saimme päähämme, että Kaarinalla on muka seurassaan ulkomaalainen tuttava, joten puhuisin vain saksaa. Kaarina yrittäisi pysyä kärryillä,ja mikä ettei, olimmehan koulussa opiskelleet saksaa. Ja sekös olikin hauskaa. Sainhan loistaa saksankielentaidollani ja Kaarina sen ymmärtämisellä, sillä paljon hän ei ehtinyt puhua. Ehkä hän olikin ollut aikaisemmin äänessä. Hänellä oli aina jokin mielenkiintoinen poika- tai miesjuttu menossa, ja koska itselläni ei sellaisia juttuja vielä ollut , kuuntelin kiinnostuneena. Kaarina oli ollut murkkuvuosieni suuri rakkaus, jonka kauneutta tuijotin tunneilla ihaillen ja kaivaten. Silloin olin itse syvästä alemmuuskompleksista kärsivä mitättömän näköinen tyttöraasu, joka matkalla Rautatietorilta Arkadiankatua pitkin koululle kuljin pitkin seinän viertä häveten itseäni, kuvitellen, että kaikki katsovat ja näkevät rumuuteni. Mutta nyt oli toisin. Olin saavuttanut itselleni luontevan hyvän itsetunnon. Ja ollakseni rehellinen, se vaihe oli ollut onneksi melko lyhyt.
Saatoin kertoa monenlaista mielenkiintoista kehitysvammaisista lapsista, käynneistämme Baselissa serkkutytön kanssa, teatterissa laitoksen komean lääkärin kanssa, lomamatkalla Alpeilla samaisen lääkärin ja tämän vaimon kanssa -ja oli se hurmaava italialainen Antonio, jota yhtenä iltana uskalsin lähteä tapaamaan, vaikka meitä tyttöjä vahdittiin kuin noviiseja luostarissa. Ja me istuimme penkillä ja olimme hiljaa, emme puhuneet toistemme kieltä , eikä hän kutsunut minua toiste ulos. Mitähän kaikkea mahdoinkaan jaaritella, en muista, enkä oikeastaan tiedä, paljonko Kaarina siitä ymmärsi.
Tuli eron aika ja kotiin paluu. Sen verran oli jo aikaa kaakaoliköörin nauttimisesta, ettei ollut mitään mitä äiti olisi voinut huomata. Sitä kuitenkin jännitin, huomaako hän, että olin tupakoinut. Mutta ei, ei hän ainakaan mitään sanonut, kuten ei aikaisemminkaan, vaikka olin usein istunut Maunulan saunabaarissa ja harjoitellut ystävättären kanssa tupakoimista. Miltähän me muuten sivullisen silmissä mahdoimme näyttää, kun me keskittyneesti treenasimme henkisauhuja ja nenän kautta ulos puhaltamista. Koska isä tupakoi, ei pieni savukkeen aromi minun suunnaltani tuntunut missään, niin kai se oli.
Seuraavan alkoholipitoisen juoman taisin juoda tulevan mieheni seurassa Kämpin baarissa, siinä vanhassa ja maineikkaassa. Mikä lie ollut juoma, ainakaan se ei ollut kaakaolikööriä, se ei kuulunut hänen naisensa juomavalikoimaan .Lienenkö sellaista sen eka kerran jälkeen koskaan juonut…