ITKEMISESTÄ

”Itketkö sinä koskaan?!” kysyi ystävätär pöydän yli innokkaasti kumartuen.
Ja vieressäni toinen hymisi hyväksyvästi.
”Enpä juuri” vastasin reippaasti ja hymyillen. Tiesinhän mistä oli kysymys. Tunteiden tunnistamisesta ja ilmaisemisesta.
Tällaiseksi olen kasvatettu. Minäkin.
Itkemättömäksi. Vihaamattomaksi. Ymmärtäväiseksi.
En saanut myönnettyä, että siinä olisi mitään väärää tai valitettavaa. Onhan itkeminen itsesääliä ja itsesääli on egon käpristelyä ja siis ei toivottavaa. Vai?

Keskustelimme aiheesta hyvän tovin. Vahvimmin mieltäni askarrutti Mirjan kertomus siitä, miten hän jokin aika sitten oli alkanut hengästyä, herätä yöllä ahdistuneena ja sydän pompottaen ja miten hän oli saanut avun jossakin naisryhmässä, minkä jälkeen hän oli kamalasti itkenyt. Oudot oireet olivat loppuneet.

Sekä isä että Raimo opettivat, että itkeminen on itsesääliä ja nauraminen hysteriaa.
Äiti opetti loputonta kärsivällisyyttä ja ymmärtämistä, se kun on rakkautta.
Hans-Göran oli sitä mieltä, että en osaa ilmaista tunteitani. En ymmärtänyt. Silloin oli kai itseni hallinta onnistunut melkein täysin. Sehän on ollut ja lienee edelleen heikkouteni. Luulin sitä vahvuudeksi. Sitäkö lääkärini Vesikukka tarkoitti, kun hän puhui vanhimman tyttären, kiltin tytön, syndroomasta ja sen liittymisestä sydämeni oireiluun? Olen pyrkinyt täydelliseen itsehillintään ja elämäni hallintaan. Hans-Göran sai itsehillintäni pettämään. Hänen naisjuttunsa saivat minut itkemään, suuttumaan ja suremaan. Ilmaisin siis tunteitani ja sain kuulla, jotta viihdytkö tuossa melankoliassasi.

Entä nauraminen, ääneen nauraminen? Ei sekään ole minulle tyypillistä. Joskus Tiinan kanssa nauraessa tuntuu siltä kuin tukehtuisin johonkin sellaiseen, mitä en osaa...
Vai enkö saa?
Muistan isän raivosta valkoiset silmät hänen avatessaan keittiön oven ja karjuessaan meidät hiljaisiksi -äidin ja minut. Olimme nauraneet ääneen.
Ja muistan miten Raimo vaiensi minut hermostuessaan siihen miten Raili-kälyn kanssa naureskellen juttelin hississä matkalla ylös appivanhempien luo. Se oli kanamaista kikattamista.

Lisää aiheeseen liittyviä muistin välähdyksiä nousee mieleni.
Snoanin retriitissä, johon Hans-Göranin kanssa osallistuin, ihmettelin naista joka lounaspöydässä istui ja itki. Taustalla soi kaunis musiikki, emme puhuneet. Ja hän istuu ja itkee, eikä ollenkaan peittele sitä, ei nolostu. Kuinka hän kehtaa itkeä julkisesti? En paheksunut. Ihmettelin.

Pukkilassa olin mukana jossakin ihmeen ”purkautumisryhmässä”. En yhtään muista miten olin sellaisessa mukana. Ja siellä ihmiset itkivät ihan hillittömästi. Ja taas ihmettelin.

Aku Kopakkalan psykodraamaryhmässä järkytyin, kun osanottajat kukin omalla vuorollaan, omassa draamassaan, ratkesivat itkemään -järkevät tutut ihmiset. Kun tuli minun vuoroni, kieltäydyin viime hetkellä tuomasta omaa juttuani ryhmään.
En uskaltanut. Ajatus, että alkaisin itkeä, oli pelottava. Niin kai se on ilmaistava. Pelottava!
En ole myöskään ymmärtänyt, mikä saa ihmiset ottamaan osaa kursseille, jossa valmistetaan sanomalehdistä iso patukka, jolla sitten hakataan vihaa ulos itsestä.
Mitä vihaa?

Näin olen ihmetellyt. Ihmettelen yhä vielä. Mutta eilisen keskustelun jälkeen sallin itseni ajatella asioita uudelta kantilta, ilman torjuntaa. Leena nimittäin sanoi jotakin ymmärtämisen vaarallisuudesta, riittämättömyydestä.
Sitähän olen lapsesta saakka harjoitellut, ymmärtämistä, ihmisten ja heidän tekojensa, sanojensa, tunteidensa ymmärtämistä. Jotta ei ole tarvinnut vihata. Sitäkö se on ollut? Sillä vihaaminenhan on paitsi rumaa myös pelottavaa. Pelottavaa!
Olen siis painanut jonnekin alitajuntaan pelkoa, pettymystä, loukkaantumista, hylätyksi tulemisen tunteita, vihaa. Niinkö? Ja olen halveksinut omia kielteisiä tunteitani koska ne ovat merkki heikkoudestani?
Näinkö olen vuosikymmenet toiminut ja luullut olevani helvetin fiksu ja viisas nainen?
Lienee turha mainita, että luonnollisesti olen elämässäni myös itkenyt.

Olen tuon jälkeen harjoitellut. Kun jokin liikuttaa kirjassa tai telkkarissa, annan kyynelten tulla. Ei siitä itkua synny, mutta harjoittelen. On vaikea harjoitella itkemistä, kun ei ole mitään syytä itkeä. Mutta kun edes antaisin itselleni luvan liikuttua kyyneliin.

Viime perjantaina se tapahtui! Teemalla alkoi englantilainen sarja ”Ruokamatka Välimerellä / Korsika ja Sardinia”. Ja minä istun toosan edessä ja itken. Ihan oikeasti itken, nyyhkytän ja kyynelöin. Vielä kun itkunpuuska on ohi valuvat kyyneleet poskilleni.
Mitä itkin?
Ei enää koskaan! Sitä itkin.
Itkin ikävääni Välimerelle. Enkö tosiaan enää milloinkaan matkusta sinne, enkö enää saa rakastavin silmin katsella kumpuilevaa maastoa ja alhaalla lepäävää merta ja kauempana sinisinä siintäviä vuoria? Enkö enää milloinkaan saa astella noilla rinteillä tallaten jalkojeni alle yrttejä ja kokea niiden huumaavat aromit, kuulla kaskaiden oudon äänekkään sirityksen ja lampaiden ja vuohien mäkätyksen ja paimenen huhuilun ja nähdä edessäni Välimeren sinisyys purjeveneineen, rahtilaivoineen, värikkäine kalastajaveneineen, nähdä rinteiden sypressit, viiniviljelykset, oliivipuut. Kokea miten illalla maa on lämmin istua ja miten sametinpehmeässä pimeydessä kuuluu yölinnun ääntely. Enkä milloinkaan enää oleskele jossakin vanhassa kaupungissa tai kylässä värikkäine toreineen ja äänekkäine asukkaineen, vanhoine rakennuksineen, kapeine mäkisine kujineen, siellä täällä silmään pistävine muinaismuistoineen; vaikkapa talon seinässä pala klassista pylvästä tai rinteellä sojottava pilari. Kirkkoineen ja moskeijoineen. Keittiöistä tulvahtavat ihanat ruoanvalmistuksen tuoksut, oliiviöljy, valkosipuli, grillattu lampaanliha, yrtit , punaisena hehkuva punaviini.
”Enkö koskaan enää?” on sydäntä rutistavan tuskan aihe, joka sai minut todella itkemään! Heittäydyin sohvalle ulisemaan. Minä, hillitty minä.

”Eikö koskaan enää!?” Juuri mitään...