Hautajaiset Georgiassa

Kuollut vanha mies makaa keskellä yläkerran huonetta komealla itämaisin matoin peitetyllä pöydällä päällään kauniita kudonnaisia. Vain kasvot ovat paljaina, vanhan miehen kuoppaiset posket, komea kaukasialainen nenä, partaa, syvällä olevien silmien kaunis kuperuus.
On hautajaistilaisuus Gremissä, pienessä georgialaiskylässä. Oltiinkohan tuota Nuron isääkin heti kuoleman tultua itketty koko kylän kuullen? Sellaista hurjaa vaimon itkua olin joitakin aikoja aikaisemmin kuullut kylällä. Nytkin itketään.
Tilaisuutta varten on huone tyhjennetty, vainaja makaa keskellä , seinän vierillä on joitakin tuoleja. Siinä minäkin ystävättäreni Nanin kanssa istun. Läsnä on vain naisia. He kulkevat vainajan ympäri pysähtyen tervehtimään hänen kasvojensa kohdalla. Hyvästijätön aloittaa leski. Pitkin itkupuhein hän kertoo vainajalle ja meille,miten hyvä aviomies tämä oli, hän kiittää miestä yhteisistä vuosikymmenistä, tuesta ja turvasta, siitä miten hyvä isä hän on ollut lapsilleen. Nani kääntää minulle itkijöiden sanoja. Lopuksi mekin nousemme ja käymme tervehtimässä leskeä ja vainajaa kumartaen, päätä nyökäten.
Kun hyvästijätöt on suoritettu alkaa hautajaisateria.Pihalla on odottamassa pitkä lankuista rakennettu pöytä. Piha on ankea, ei siellä kasvateta kukkia. Kanat ja possut on varmaan häädetty juhlan alta pois piiloon. Pöydällä ei ole liinaa (muistaakseni)
mutta sille kannetaan suurissa alumiiniastioissa ruokaa ja muovikanistereissa talon omaa viiniä. On suuria kekoja vain hautajaisissa tarjottuja kokonaisina kypsennettyjä vehnänjyviä. Ja on kaikkiin georgialaisiin juhliin kuuluvia erilaisia liharuokia; lihaa keitettynä, paistettuna ja pariloituna, nautaa , sikaa, kanaa. On ihanaa öljyssä paistettua munakoisoa, erilaisia kaaliruokia, litteää vehnäleipää. Varmaan on teurastettu omia elukoita ja kerätty oman pienen maatilkun tuotteita.
Jokaisella kyläläisellä on pieni yksityinen viinitarhansa. Kylä on ollut viininviljelykolhoosi, jossa nyt vallitsee siinä asiassa kaaos....on "Gorban" aika ja kolhoosit lopetetaan eikä uutta omistusjärjestystä vielä ole!
Olen uusi kylässä, herätän uteliaisuutta, mutta nyt ei ole aika sitä tyydyttää, sitä paitsi meiltä puuttuu yhteinen kieli. Näen kuitenkin tuttuja nuoria miehiä. He työskentelevät Nanin kehitysvammartyötä varten hankkimassa vanhassa talossa ja sen suuressa hedelmätarhassa. Nuro on heidän työnjohtajansa, kai. Tulemme varmaan tutustumaan lähemmin...
Ruokailun jälkeen saattoväki alkaa kokoontua talon ulkopuolelle kujalle. Odotamme miehiä, jotka kantavat vainajaa. Kuljemme pitkänä vaitonaisena jonona hitaasti kylän ulkopuolella sijaitsevalle hautausmaalle. Paikka on hieman ankea puuton alue, kovin erilainen kuin omat kalmistomme. Vaikka Georgia on maailman vanhimpia kristittyjä maita, en näe ristejä. Kommunismi lienee tehnyt tehtävänsä. On laakeita pystyssä seisovia kiviä, joissa on teksti ja valokuva vainajasta. Kauniit georgialaiset kirjaimet tekevät outouttaan koristeellisen vaikutuksen.
Vainajaa odottaa avoin hauta, johon hänet lasketaan vain liinoihin käärittynä. Meille tarjotaan pikarillinen viinaa, minkä jälkeen poistumme. Vain lähimmät omaiset viipyvät vielä haudan ääressä. Sekä miehet,jotka sen sitten sulkevat. Ei mitään puheita. ei pappia, ei laulua.
Seitsemän vuorokauden jälkeen ja taas neljänkymmenen vuorokauden jälkeen haudalla kuulema taas käydään. Seurustellaan, syödään ja juodaan .

Enpä silloin vielä tiennyt, mitä olen kohta Nanille lupaava: että tulen häntä auttamaan hoitokodin kehittämisessä vuodeksi, pariksi!!!! En tiennyt, että nuo köyhät talot ja muhkuraiset kujat ankkoineen, vapaana kulkevine sikoineen , laitumelta palaavine nautoineen tulevat melko tutuiksi ja että nuo miehet, Suro, Malhas ja Luka sekä tulkkini Marika tulevat olemaan päivittäin seuranani. Marikaa en ollut vielä tavannut, mutta varmaan hän oli hautajaisissa läsnä. -Vähänpä ihminen tietää....

.

"Mitä tapahtuisi jos kaikki ....?"

Opettajien tupakkahuoneessa oli ahdasta. -Niin, 1970 -luvulla oli opettajilla tupakkahuone Helsigin Rudolf Steiner -koulussa. Se oli mukava paikka meille tupakoiville, varmaan savuinen ja haiseva näin jälkeenpäin ajatellen. Niinpä kului sisupastilleja ja hajuvettä; mikä hajusekoitus, miten oppilaat mahtoivat sen kokea. Se oli "meidän maikan ominaistuoksu". Hajuvedet olivat Raimon matkoilta tuomia kalliita parfyymejä.Välillä poltin sigarilloksia, mutta se piti lopettaa, "tumpit" haisivat kamalan pahalle...
Meitä tupakoijia ei ollut monta, mutta nyt siellä oli vieras nuori mies, opiskelija, joka oli tutustumassa steinerkouluun. Hänenkö takiaan siellä oli jopa Aijami Wilenius, joka ei todellakaan tupakoinut. Jostakin syystä tuli puhe biodynaamisesta viljelystä. En voi muistaa keskustelua.
Mutta tämä jäi mieleen:
Kaveri tokaisi , että mitä tapahtuisi jos kaikki yht' äkkiä alkaisivat viljellä biodyynaamisesti? Ihmiskunta kuolisi nälkään!
Johon Aijami : "Eihän sellaista tapahdu, että kaikki yht´äkkiä ryhtyvät biodyynaamikoiksi!!!!!"


Nöykkiö- kotimme makuuhuoneessa -jostakin syystä on jäänyt mieleen, että makuuhuoneessa, Raimo seisoo peilin edessä, yritämme taas keskustella tilanteestamme, halustani erota ja jatkaa opettajatyötäni, hänen vastenmielisyydestään steinerkoulua kohtaan.Yrittääkö hän vihdoin osoittaa kiinnostusta työtäni kohtaan sanoessaan, että selitä nyt sitten, mihin steinerpedagogiikka pyrkii. Minä selittämään, miten pyrkimys on "kasvattaa vapauteen". auttaa kasvamaan niin, että aikuisena on käytössään mahdollisimman runsaat ja monipuoliset eväät kehittää itseään henkisesti vapaaksi ihmiseksi. En toki muista, mitä Raimolle puhuin, mite selitin asiani, mutta muistan miten hän kiivaasti sanoo:
"Mitä tapahtuisi, jos kaikki Afrikan neekerit yht´äkkiä olisivat vapaita!? Kaaos ja anarkia!"
" Nyt et kyllä ymmärtänyt mitä tarkoitin! Eihän siitä nyt ole kyse. Eihän sellaista tapahdu, että yht´äkkiä kaikki ....!"


TV:ssä tuli äsken - 2010 ensimmäisellä viikolla- ohjelma Italian homofobiasta. Siinä mies kadulta, mielenosoituksen keskellä sanoii toimittajalle:
"Mitä tapahtuisi jos kaikki olisivat homoja? Ei syntyisi enää lapsia. Ihmiskunta kuolisi sukupuuttoon!!!!"

PERSIKKA

Sametinpehmeä hieman nukkainen pinta, jota on suloista hellästi hyväillä ja joka tuntuu lämpöiseltä poskella.
Miten kuvata persikan väriä? Pulma on ratkaistu sillä, että sanotaan sen ja sen olevan persikan värinen, että maalaan seinäni vaalean persikan väriseksi. Fuskua tietysti,pitäisihän nyt jotakin voida sanoa, onhan hassua selittää, että persikka on persikan värinen. Vaikka tottahan se on....
Katselen ympärilleni etsien persikan väriä tekstiileistä,tauluista.....kunnes melkein unohdan , en enää näe muistisilmilläni, millaisia olivat Istanbulin persikat. Päädyn kahteen kuvaan. Toisessa on komea etelä-pohjalainen maalaistalo. Se on maalattu punamullalla mutta sen ikkunallinen kuisti on okranvärinen. Okraan jos sekoittaisi hieman punamultaa, epätasaisesti...

Toinen kuva on venäläisen naistaiteilijan Woloshinan maalaama arkkienkeli Mikael. Enkelin ympärillä loistaa kultavaloa ja miekasta leviää tulenlieskoja. Kaiken loiston keskellä voi tavoittaa persikan väriä.

Yllätyksekseni totean, että äitini maalaaman omakuvan otsassa on liiankin kypsää persikkaa ja poskissa sellaista tummaa rusotusta, jota saattaa nähdä joissakin lajikkeissa.  Huomio on hätkähdyttävä.

 Mustan äidin posken, sen osan, joka on lähinnä korvaa. 

Se oli suloisen pehmeä ja nukkainen.

 Kuin persikka.

Noiden värikylläisten muistikuvien seuraan pyrkii hyvin erilainen värimaailma, valkoinen. Norsunluinenko?  Hyvin vanha ja hyvin laiha nainen makaa sikiöasennossa dementiaosaston laidallisessa vuoteessa. Katselen häntä suorastaan lumoutuneena. Hän on kaunis kuin vanha kallisarvoinen veistos.Valkoiset runsaat hiukset, iho läpikuultavan kalpea. Nukkuu.

Ja tuossa korvan juressa on nukkainen poski.

Ojennan käteni ja kosketan kevyesti tuota riipaisevaa syvennystä. Välittömästi vanhus kääntää päänsä kättäni kohti ja suu alkaa mussuttaa imemisliikettä. Järkyttyneenä poistun vuoteen äärestä.Tuollainenko voi olla ihmisen viimeiset vaiheet! Sitäkö tarkoitetaan, kun sanotaan, että tulemme vanhuudessa lapsiksi jälleen?

Onneksi ei äidin tarvinnut tuota vaihetta kokea. Entä minä....?

Mutta persikka, persikat Istanbulissa. Nuo persikaksi kutsutut, mitä joskus näkee vaikkapa Salen hedelmätiskillä, eivät juurikaan muistuta Istanbulin persikoita.

Natalie Goldberg,, you asked it I could eat five peaches in a row. Yes, I once ate six ripe peaches in a row.

Persikkaa ei saa koskea kovin sormin. Persikka on herkkä, herkkänahkainen. Ei kauppiaskaan sallinut asiakkaan koskettelevan hedelmää. Oli kuin persikka olisi ollut jotenkin erikoisasemassa hedelmäkauppiaan myymälässä.Vaikka tuskin hän tiesi mitään siitä, että Kiinassa persikkaa pidetään pitkäikäisyyden symboolina. Se esiintyy useiden veistoshahmojen kädessä ja siihen liittyy monia legendoja.En yhtään ihmettele!

Olin ostanut kilokaupalla persikoita Uluksen hedelmäkauppiaalta. Olinkohan milloinkaan sellaisia syönyt? Se omansalainen kuori tuntuu suussa hieman nahkamaiselta. Kun kuoren on hampaillaan avannut, pursuaa hedelmästä makeaa mehua, jonka makua en aio yrittää kuvata, sillä vaikka näen ja melkein tunnen persikan muistiaisteillani, en nyt saa tuntumaa mausta. Ahmin niitä kuusi kappaletta leuka ja rinnukset tahmeina makeasta mehusta. Olin hurmaantunut. Ei tullut mieleeenikään pestä niitä! En tullut ajatelleeksi, että juuri niiden nukkainen pehmeys tekee niistä varsinaisia pölynkerääjiä. Sain melko välittömästi kamalan ripulin, sen ainoan koko Turkissa asumisemme aikana. Että se jäi ainoaksi ei suinkaan johtunut erityisestä varovaisuudestani, pikemminkin päinvastoin. Olin varovainen vain kohtuullisessa määrin ja siksi pysyin ja pysyimme terveinä .

Lisäsivätkö Turkissa syömäni  lukemattomat persikat elinvuosiani?! You ´ll never know...