elämäntarinatupa:” Ensi kerta ”

1. Istuin ja tuijotin ulos ikkunasta . Matalalla oleva aurinko loi kullervaa valoaan pihan koivuihin. Ne ovat hiirenkorvalla. Totesin, etten muista kevättä. jolloin puut ja pensaat pukkaisivat lehteä näin aikaisin, huhtikuun alussa. Ja siinähän se oli:” ensi kerta”. Jäin siihen tuota oivallustani kehittelemään, sitä, että elämähän on kaiken aikaa ”ensi kertaa” -kaikkea. Jos olet tarkkana, on kaikessa toistuvassakin aina jotakin uutta, jotakin mikä ei ole tapahtunut tai ollut juuri noin. Miten suunnattomat määrät aihetta ihmettelyyn menekään hukkaan, kun en huomaa sitä, sitä, että kukin hetki ja sen sisältö todella on ainutlaatuinen. Miten sääli, että turrumme arkeemme, että niin pian totumme uusiin asioihin, niin pian pidämme niitä itsestään selvinä. Meille riittää mielikuva asioista, emme tiedosta hetkeä ja mitä siinä on itsessämme, ympärillämme, tilanteessamme, jopa ”maailmantilanteessa”, emme huomaa, että juuri näin ei ole koskaan ennen ollut, nyt on ensi kerta juuri näin.
Se oli eilen illalla. Nyt on aamu ja ensimmäistä kertaa elämässäni asetun heti noustuani kirjoittamaan ja vieläpä tietsikalla. Ensi kerta siis sekin.
Pitelin pari päivää sitten sylissäni entisen oppilaani n. kuukauden vanhaa poikavauvaa. Oli siinä ”ensi kertaa” kerrakseen. Tuon pienen olennon isä oli uuden koulumme ensimmäisen luokan, pioneeriluokan, oppilas. Jo se elämäntilanne akanaan 23 vuotta sitten oli ainutlaatuinen. Olihan se toki ” ensi kerta”, kun vanhempien kanssa perustamassani steinerkoulussa opetan yhden urhean perustaja-äidin lasta. Ja nyt tuo lapsi on kolmekymppinen mies, jonka esikoislasta pidän olkaani vasten pystyssä jotta rauhoittuisi. Entä tuo pikkuinen, joka vasta on syntynyt tähän maailmaan? Sillehän kaikki, ihan kaikki on totisesti ensi kertaa! Vai onko? Ehkä se, että suhtaudumme kaikkeen kuin mikään ei olisi niin erityistä, ikään kuin kaikki olisi jotenkin tuttua, kertookin siitä, että emme ole täällä ensimmäistä kertaa.
Mutta toki elämässä on niitä suuria ensi-kertoja. Minusta on aina ollut suorastaan noloa, että en voi kertoa, millaista oli, kun ensimmäisen kerran joskus 2-3 vuotiaana tajusin olevani ”minä”. Tärkeä minäkokemus oli kuitenkin hetki, jolloin 11-vuotiaana vakavasti pohdin, onko olemassa helvettiä. Olin heittänyt lattialle vuodevaatteet , makasin höyläämättömillä laudoilla kerrossängyn yläpetillä. Olin sanonut Jumalalle, että tässä makaan, kunnes sanot, onko helvetti, saatikka ikuinen helvetti olemassa. Olin ilmeisesti koulussa tuollaista kuullut, sillä äidin jumala ei ollut sellainen, että heitti tuhmat lapset helvettiin. Oli syntynyt lapsuuteni ensimmäinen henkinen ristiriita .En muista mitä siinä kovalla lautapohjalla maaten mietin, mutta kauan mietiskelin , niin koin. Ja lopputulos, oma oivallukseni oli, että ei Jumala, joka sanoo olevansa rakkaus, voi olla niin julma, että heittää lapsensa helvettiin. Se oli ensimmäinen oman ajattelun tulos.
Tämä tehtävähän on ihan mahdoton! Mikä 70 vuotta kestäneen elämän ”ensi kerroista” on se, minkä nyt valitsisin kerrottavaksi? On kuin jokin ystävällinen harso peittäisi kaiken ja tekisi tapahtumat ja kokemukset ikään kuin samanarvoisiksi, yhtä tärkeiksi osiksi mielekkäällä tavalla rakentunutta elämänkaarta. Värikylläinen maalaus, jossa on toki rauhallisiakin sävyjä, mutta paljon voimakkaita värejä, mustaakin, liikettä jne, ja kaiken ylle kuin kuultomaalauksen tekniikalla vedetty jokin lempeä harmonisoiva kerros. Vai onko tämä sitä haaleutta, jota Herra Sebaot sanoi halveksivansa, sanoi sylkäisevänsä suustaan haaleat, ne jotka eivät ole kuumia eivätkä kylmiä. Näin ainakin väitti elämänkumppanini. Luonamme joitakin viikkoja vieraillut viehättävä nainen oli juuri käynyt luonani kertomassa, että ollessani Helsingissä luennoimassa, oli mieheni tullut hänen luokseen ja kertonut rakastuneensa häneen. Illemmalla rohkaisin mieleni ja kysyin -mitä lienen kysynyt- ja siitä kehkeytyi suuri draama, ensimmäinen lajissaan elämässäni. Minulle on jäänyt sellainen kuva tuosta näytelmästä, että suurin piirtein makasin lattialla miehen edessä -hyi helvetti- ja itkin, ja hän selittää, että olen haalea, tuli on sammunut suhteessamme, ja että hän sylkäisee minut liekehtivästä suustaan kuten Herra Sebaot. Anelin päästä hänen liekehtivään suuhunsa takaisin, mutta se ei kuulemma olisi ihan helppoa. Säälittävää ja naurettavaa, mutta ei se totisesti silloin naurattanut. (Tarkistin asian eikä se ollut Herra Sebaot, vaan Kristus, joka Johanneksen ilmestyksessä sanoo: ”Koska olet penseä, etkä ole palava etkä kylmä, olen minä oksentava sinut suustani ulos.”)
Se oli suuren skaalan ”ensi kerta”. Olin aikanaan nuorena tyttönä päättänyt, että jos koskaan menen naimisiin, en ikinä riitele. Vanhempien riitelyt ja kiivaat keskustelut eivät todella olleet haaleita, ja sellaista kuumuutta en ihmissuhteisiini halunnut. Toteutin tuota päätöstäni 21 vuotta kestäneen avioliittoni aikana melko hyvin. Oliko se viisasta on sitten eri asia. Tasaisen haaleaa ehkä… Olin opetellut hallitsemaan ja hillitsemään tunteeni. Uusi keski-iässä solmittu suhde oli huomattavasti kuumempi, mutta silti oli kyseenalainen kunnia-asiani kyetä aina hillitsemään etenkin kielteiset tunteeni. Tuo dramaattinen tunnekuohu oli aivan vierasta kurinalaiselle luonteelleni ja yllätti minut täysin.
Osoittautui, että mies kaipasi alati uutta tulista innostumista joko asioihin tai ihmisiin voidakseen kokea elämän mielenkiintoisena ja innostavana. Tuttu kaipaus toki, eikö vaan.
xxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxx

Anja moi, olisiko tuo nyt sopiva ”ensi kerta” -juttu? Kysyit, saako tekstini laittaa muidenkin luettavaksi. Luulin sen olevan Tarinatuvan idea, joten siitä vaan. Olen edelleen ihmeissäni siitä, että tuvassa ei käy ketään. Kuten jo meilasin, olen ilmoittautunut kesäkurssille Orivedellä. Toivon hartaasti, että syksyllä alkaa uusi Elämäntarinayhdistyksen (?) järjestämä monimuotokoulutus. Ystäväni Mirja Nummi, jonka tunnetkin ilmeisesti, on sitä niin kehunut. Kun tämä maksamani puolikas on päättynyt, en jatka tätä ”kurssia”. Olen kuitenkin erittäin iloinen, että tähän ryhdyin, sillä näin olen kuitenkin päässyt kirjoittamisen alkuun pitkän tauon jälkeen. Iloista kevättä toivottaa sinulle Maija-Leena

EKA KERTA

Sekin oli yksi ”eka kerta”, kun tekstin ”Eka kerta” katosi jonnekin. Muistan jutun olleen paikka paikoin aika hyvä. mutta olkoon. Teenpä uuden.
Voisiko ensimmäinen alkoholijuoman nauttiminen olla jotain? Ei siihen liity mitään dramatiikkaa. Tilanne oli oikeastaan melko tyylikäs.
Olin äskettäin palannut kotiin vietettyäni vuoden harjoittelijana kehitysvammalaitoksessa Sveitsissä, Dornachissa. Puhelimitse tein treffit Kaarinan kanssa. Olihan vuosi kulunut siitä kun viimeksi olimme tavanneet. Vuoteen mahtuu paljon 17- vuotiaiden elämässä. Vuodetkin olivat siihen aikaan pitempiä…
En muista missä tapasimme. Itse tulin Rautatieasemalta ja hän Vänrikkistoolinkadulta. Oli lämmin loppukesän päivä, iltapäivä. Kävelimme ja päädyimme Arkadiankadun ja Runeberginkadun kulmauksessa sijaitsevan ravintolan ulkopöytään siinä joidenkin lehmusten alla, tiedäthän. Ei se ravintola siinä enää ole, ei ole ollut vuosikymmeniin. Mikä lie pankki siinä ainakin viimeksi oli ohi mennessäni.
Päätimme tilata kaakaoliköörit. Se oli Kaarinan ehdotus. Itse en silloin tiennyt sellaisista juomista mitään. Siihen aikaan ei ilmeisesti paljon ikää kysytty, sillä juomat tulivat mukisematta. Ja vielä toisetkin, olihan likööri makeaa ja vaikutti jotenkin mukavasti siihen koko aurinkoiseen olemiseen. Miten se mahtoi vaikuttaa, miltä tuntua? Tuntuiko miltään, erosiko olotila oleellisesti siitä nuorten tyttöjen riemukkaasta elämisen tunnusta, joka on keveää ja silleen päätä pyörryttävää ihan muutenkin. Ainakaan se ei aiheuttanut sellaista tunnetta, että tätähän täytyy saada toistekin. Ei tullut mieleenkään, että tämä on nyt sitä inhottavaa viinaa, jota isä juo ja joka tekee hänet pelottavaksi. Koska humalassa oleva ihminen ei ollut mitenkään ihailtava, kuten se jostakin käsittämättömästä syystä on joidenkin poikien mielestä -ehkä nykyään tyttöjenkin- ei meillä ollut minkäänlaista tarvetta näytellä juopunutta. En ollut milloinkaan nähnyt äidin käyttävän alkoholia enkä ollut kokenut humalaista naista. Tuskin olisin sellaisen nähtyäni katsonut hänen tilaansa tavoittelemisen arvoiseksi. Niinpä asiaa kai sen kummemmin ajattelematta käyttäydyimme kuten kuvittelimme fiksun naisen ravintolassa käyttäytyvän -toivottavasti olimme jo oppineet, ettei ole hienoa pitää pikkurilliä sojossa…
Mitä siinä juttelimme, sitä en muista. Mutta jatkaessamme hortoiluamme päätimme vielä käydä syömässä jotain pientä. Museokadulla löytyi kahvila. Ja siellä saimme päähämme, että Kaarinalla on muka seurassaan ulkomaalainen tuttava, joten puhuisin vain saksaa. Kaarina yrittäisi pysyä kärryillä,ja mikä ettei, olimmehan koulussa opiskelleet saksaa. Ja sekös olikin hauskaa. Sainhan loistaa saksankielentaidollani ja Kaarina sen ymmärtämisellä, sillä paljon hän ei ehtinyt puhua. Ehkä hän olikin ollut aikaisemmin äänessä. Hänellä oli aina jokin mielenkiintoinen poika- tai miesjuttu menossa, ja koska itselläni ei sellaisia juttuja vielä ollut , kuuntelin kiinnostuneena. Kaarina oli ollut murkkuvuosieni suuri rakkaus, jonka kauneutta tuijotin tunneilla ihaillen ja kaivaten. Silloin olin itse syvästä alemmuuskompleksista kärsivä mitättömän näköinen tyttöraasu, joka matkalla Rautatietorilta Arkadiankatua pitkin koululle kuljin pitkin seinän viertä häveten itseäni, kuvitellen, että kaikki katsovat ja näkevät rumuuteni. Mutta nyt oli toisin. Olin saavuttanut itselleni luontevan hyvän itsetunnon. Ja ollakseni rehellinen, se vaihe oli ollut onneksi melko lyhyt.
Saatoin kertoa monenlaista mielenkiintoista kehitysvammaisista lapsista, käynneistämme Baselissa serkkutytön kanssa, teatterissa laitoksen komean lääkärin kanssa, lomamatkalla Alpeilla samaisen lääkärin ja tämän vaimon kanssa -ja oli se hurmaava italialainen Antonio, jota yhtenä iltana uskalsin lähteä tapaamaan, vaikka meitä tyttöjä vahdittiin kuin noviiseja luostarissa. Ja me istuimme penkillä ja olimme hiljaa, emme puhuneet toistemme kieltä , eikä hän kutsunut minua toiste ulos. Mitähän kaikkea mahdoinkaan jaaritella, en muista, enkä oikeastaan tiedä, paljonko Kaarina siitä ymmärsi.
Tuli eron aika ja kotiin paluu. Sen verran oli jo aikaa kaakaoliköörin nauttimisesta, ettei ollut mitään mitä äiti olisi voinut huomata. Sitä kuitenkin jännitin, huomaako hän, että olin tupakoinut. Mutta ei, ei hän ainakaan mitään sanonut, kuten ei aikaisemminkaan, vaikka olin usein istunut Maunulan saunabaarissa ja harjoitellut ystävättären kanssa tupakoimista. Miltähän me muuten sivullisen silmissä mahdoimme näyttää, kun me keskittyneesti treenasimme henkisauhuja ja nenän kautta ulos puhaltamista. Koska isä tupakoi, ei pieni savukkeen aromi minun suunnaltani tuntunut missään, niin kai se oli.
Seuraavan alkoholipitoisen juoman taisin juoda tulevan mieheni seurassa Kämpin baarissa, siinä vanhassa ja maineikkaassa. Mikä lie ollut juoma, ainakaan se ei ollut kaakaolikööriä, se ei kuulunut hänen naisensa juomavalikoimaan .Lienenkö sellaista sen eka kerran jälkeen koskaan juonut…