EKA KERTA

Sekin oli yksi ”eka kerta”, kun tekstin ”Eka kerta” katosi jonnekin. Muistan jutun olleen paikka paikoin aika hyvä. mutta olkoon. Teenpä uuden.
Voisiko ensimmäinen alkoholijuoman nauttiminen olla jotain? Ei siihen liity mitään dramatiikkaa. Tilanne oli oikeastaan melko tyylikäs.
Olin äskettäin palannut kotiin vietettyäni vuoden harjoittelijana kehitysvammalaitoksessa Sveitsissä, Dornachissa. Puhelimitse tein treffit Kaarinan kanssa. Olihan vuosi kulunut siitä kun viimeksi olimme tavanneet. Vuoteen mahtuu paljon 17- vuotiaiden elämässä. Vuodetkin olivat siihen aikaan pitempiä…
En muista missä tapasimme. Itse tulin Rautatieasemalta ja hän Vänrikkistoolinkadulta. Oli lämmin loppukesän päivä, iltapäivä. Kävelimme ja päädyimme Arkadiankadun ja Runeberginkadun kulmauksessa sijaitsevan ravintolan ulkopöytään siinä joidenkin lehmusten alla, tiedäthän. Ei se ravintola siinä enää ole, ei ole ollut vuosikymmeniin. Mikä lie pankki siinä ainakin viimeksi oli ohi mennessäni.
Päätimme tilata kaakaoliköörit. Se oli Kaarinan ehdotus. Itse en silloin tiennyt sellaisista juomista mitään. Siihen aikaan ei ilmeisesti paljon ikää kysytty, sillä juomat tulivat mukisematta. Ja vielä toisetkin, olihan likööri makeaa ja vaikutti jotenkin mukavasti siihen koko aurinkoiseen olemiseen. Miten se mahtoi vaikuttaa, miltä tuntua? Tuntuiko miltään, erosiko olotila oleellisesti siitä nuorten tyttöjen riemukkaasta elämisen tunnusta, joka on keveää ja silleen päätä pyörryttävää ihan muutenkin. Ainakaan se ei aiheuttanut sellaista tunnetta, että tätähän täytyy saada toistekin. Ei tullut mieleenkään, että tämä on nyt sitä inhottavaa viinaa, jota isä juo ja joka tekee hänet pelottavaksi. Koska humalassa oleva ihminen ei ollut mitenkään ihailtava, kuten se jostakin käsittämättömästä syystä on joidenkin poikien mielestä -ehkä nykyään tyttöjenkin- ei meillä ollut minkäänlaista tarvetta näytellä juopunutta. En ollut milloinkaan nähnyt äidin käyttävän alkoholia enkä ollut kokenut humalaista naista. Tuskin olisin sellaisen nähtyäni katsonut hänen tilaansa tavoittelemisen arvoiseksi. Niinpä asiaa kai sen kummemmin ajattelematta käyttäydyimme kuten kuvittelimme fiksun naisen ravintolassa käyttäytyvän -toivottavasti olimme jo oppineet, ettei ole hienoa pitää pikkurilliä sojossa…
Mitä siinä juttelimme, sitä en muista. Mutta jatkaessamme hortoiluamme päätimme vielä käydä syömässä jotain pientä. Museokadulla löytyi kahvila. Ja siellä saimme päähämme, että Kaarinalla on muka seurassaan ulkomaalainen tuttava, joten puhuisin vain saksaa. Kaarina yrittäisi pysyä kärryillä,ja mikä ettei, olimmehan koulussa opiskelleet saksaa. Ja sekös olikin hauskaa. Sainhan loistaa saksankielentaidollani ja Kaarina sen ymmärtämisellä, sillä paljon hän ei ehtinyt puhua. Ehkä hän olikin ollut aikaisemmin äänessä. Hänellä oli aina jokin mielenkiintoinen poika- tai miesjuttu menossa, ja koska itselläni ei sellaisia juttuja vielä ollut , kuuntelin kiinnostuneena. Kaarina oli ollut murkkuvuosieni suuri rakkaus, jonka kauneutta tuijotin tunneilla ihaillen ja kaivaten. Silloin olin itse syvästä alemmuuskompleksista kärsivä mitättömän näköinen tyttöraasu, joka matkalla Rautatietorilta Arkadiankatua pitkin koululle kuljin pitkin seinän viertä häveten itseäni, kuvitellen, että kaikki katsovat ja näkevät rumuuteni. Mutta nyt oli toisin. Olin saavuttanut itselleni luontevan hyvän itsetunnon. Ja ollakseni rehellinen, se vaihe oli ollut onneksi melko lyhyt.
Saatoin kertoa monenlaista mielenkiintoista kehitysvammaisista lapsista, käynneistämme Baselissa serkkutytön kanssa, teatterissa laitoksen komean lääkärin kanssa, lomamatkalla Alpeilla samaisen lääkärin ja tämän vaimon kanssa -ja oli se hurmaava italialainen Antonio, jota yhtenä iltana uskalsin lähteä tapaamaan, vaikka meitä tyttöjä vahdittiin kuin noviiseja luostarissa. Ja me istuimme penkillä ja olimme hiljaa, emme puhuneet toistemme kieltä , eikä hän kutsunut minua toiste ulos. Mitähän kaikkea mahdoinkaan jaaritella, en muista, enkä oikeastaan tiedä, paljonko Kaarina siitä ymmärsi.
Tuli eron aika ja kotiin paluu. Sen verran oli jo aikaa kaakaoliköörin nauttimisesta, ettei ollut mitään mitä äiti olisi voinut huomata. Sitä kuitenkin jännitin, huomaako hän, että olin tupakoinut. Mutta ei, ei hän ainakaan mitään sanonut, kuten ei aikaisemminkaan, vaikka olin usein istunut Maunulan saunabaarissa ja harjoitellut ystävättären kanssa tupakoimista. Miltähän me muuten sivullisen silmissä mahdoimme näyttää, kun me keskittyneesti treenasimme henkisauhuja ja nenän kautta ulos puhaltamista. Koska isä tupakoi, ei pieni savukkeen aromi minun suunnaltani tuntunut missään, niin kai se oli.
Seuraavan alkoholipitoisen juoman taisin juoda tulevan mieheni seurassa Kämpin baarissa, siinä vanhassa ja maineikkaassa. Mikä lie ollut juoma, ainakaan se ei ollut kaakaolikööriä, se ei kuulunut hänen naisensa juomavalikoimaan .Lienenkö sellaista sen eka kerran jälkeen koskaan juonut…