Miten kuvata persikan väriä? Pulma on ratkaistu sillä, että sanotaan sen ja sen olevan persikan värinen, että maalaan seinäni vaalean persikan väriseksi. Fuskua tietysti,pitäisihän nyt jotakin voida sanoa, onhan hassua selittää, että persikka on persikan värinen. Vaikka tottahan se on....
Katselen ympärilleni etsien persikan väriä tekstiileistä,tauluista.....kunnes melkein unohdan , en enää näe muistisilmilläni, millaisia olivat Istanbulin persikat. Päädyn kahteen kuvaan. Toisessa on komea etelä-pohjalainen maalaistalo. Se on maalattu punamullalla mutta sen ikkunallinen kuisti on okranvärinen. Okraan jos sekoittaisi hieman punamultaa, epätasaisesti...
Toinen kuva on venäläisen naistaiteilijan Woloshinan maalaama arkkienkeli Mikael. Enkelin ympärillä loistaa kultavaloa ja miekasta leviää tulenlieskoja. Kaiken loiston keskellä voi tavoittaa persikan väriä.
Yllätyksekseni totean, että äitini maalaaman omakuvan otsassa on liiankin kypsää persikkaa ja poskissa sellaista tummaa rusotusta, jota saattaa nähdä joissakin lajikkeissa. Huomio on hätkähdyttävä.
Mustan äidin posken, sen osan, joka on lähinnä korvaa.
Se oli suloisen pehmeä ja nukkainen.
Kuin persikka.
Noiden värikylläisten muistikuvien seuraan pyrkii hyvin erilainen värimaailma, valkoinen. Norsunluinenko? Hyvin vanha ja hyvin laiha nainen makaa sikiöasennossa dementiaosaston laidallisessa vuoteessa. Katselen häntä suorastaan lumoutuneena. Hän on kaunis kuin vanha kallisarvoinen veistos.Valkoiset runsaat hiukset, iho läpikuultavan kalpea. Nukkuu.
Ja tuossa korvan juressa on nukkainen poski.
Ojennan käteni ja kosketan kevyesti tuota riipaisevaa syvennystä. Välittömästi vanhus kääntää päänsä kättäni kohti ja suu alkaa mussuttaa imemisliikettä. Järkyttyneenä poistun vuoteen äärestä.Tuollainenko voi olla ihmisen viimeiset vaiheet! Sitäkö tarkoitetaan, kun sanotaan, että tulemme vanhuudessa lapsiksi jälleen?
Onneksi ei äidin tarvinnut tuota vaihetta kokea. Entä minä....?
Mutta persikka, persikat Istanbulissa. Nuo persikaksi kutsutut, mitä joskus näkee vaikkapa Salen hedelmätiskillä, eivät juurikaan muistuta Istanbulin persikoita.
Natalie Goldberg,, you asked it I could eat five peaches in a row. Yes, I once ate six ripe peaches in a row.
Persikkaa ei saa koskea kovin sormin. Persikka on herkkä, herkkänahkainen. Ei kauppiaskaan sallinut asiakkaan koskettelevan hedelmää. Oli kuin persikka olisi ollut jotenkin erikoisasemassa hedelmäkauppiaan myymälässä.Vaikka tuskin hän tiesi mitään siitä, että Kiinassa persikkaa pidetään pitkäikäisyyden symboolina. Se esiintyy useiden veistoshahmojen kädessä ja siihen liittyy monia legendoja.En yhtään ihmettele!
Olin ostanut kilokaupalla persikoita Uluksen hedelmäkauppiaalta. Olinkohan milloinkaan sellaisia syönyt? Se omansalainen kuori tuntuu suussa hieman nahkamaiselta. Kun kuoren on hampaillaan avannut, pursuaa hedelmästä makeaa mehua, jonka makua en aio yrittää kuvata, sillä vaikka näen ja melkein tunnen persikan muistiaisteillani, en nyt saa tuntumaa mausta. Ahmin niitä kuusi kappaletta leuka ja rinnukset tahmeina makeasta mehusta. Olin hurmaantunut. Ei tullut mieleeenikään pestä niitä! En tullut ajatelleeksi, että juuri niiden nukkainen pehmeys tekee niistä varsinaisia pölynkerääjiä. Sain melko välittömästi kamalan ripulin, sen ainoan koko Turkissa asumisemme aikana. Että se jäi ainoaksi ei suinkaan johtunut erityisestä varovaisuudestani, pikemminkin päinvastoin. Olin varovainen vain kohtuullisessa määrin ja siksi pysyin ja pysyimme terveinä .
Lisäsivätkö Turkissa syömäni lukemattomat persikat elinvuosiani?! You ´ll never know...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti