ONNISTUMISEN KOKEMUS

Mitä kertoa, kun juuri nyt aurinko paistaa, koivut ovat pukeutuneet heleänvihreään huntuun, kun puutarhassa kukkivat tulppaanien ja narsissien kanssa jo villit lemmikit ja kun varpuset tohkeissaan tirskuvat? Mitä kertoa, kun juuri nyt koko elämä näyttää onnistuneelta, onnistumisilta, onnelliselta? Luettelenko, mistä kaikesta voisinkaan kertoa vai tarinoinko sen enempää selittämättä vaikka siitä, miten ensimmäistä kertaa leivoin saksalaista maalaisleipää ja se onnistui.?

Silloinkin taisi aurinko paistaa, sekä taivaalla että sydämessä. Oli ensimmäinen yhteinen keväämme Mankkaalla vanhassa sotilastorpassa, jonka olimme innolla remontoineet, me, kaksi keski-ikäistä kukin tahollaan eronnutta ja vasta yhteen muuttanutta idealistia. Pieni tupamme oli siivottu suorastaan raskaalla kädellä, muuten eivät pulunpaskat edellisen asukkaan jäljiltä olisi irronneet. Torpan uusi isäntä oli rakentanut tukevan pirttikaluston ja seinähyllyn, jolla upea monivärinen kissamme Aslan af Steiner viihtyi. Päättynyt työvaihe, joka ei suinkaan ollut viimeinen, oli tarkoitus juhlistaa itse leivotulla leivällä. Se paistettaisiin siivotussa uunissa nokikolarin käytyä hoitamassa hommansa.
Mitään niin arkaaista ei meistä kumpikaan ollut milloinkaan tehnyt tai edes nähnyt tehtävän.
Uuden elämänkumppanin saksalainen ystävä oli tuonut saksalaisen juurella nostatettavan maalaisleivän teko-ohjeen. Minä en tiennyt sellaista olevan olemassakaan, juurella nostatettua leipää. Ei ollut äiti aikanaan sellaisesta puhunut, ei liioin x-anoppi. Mutta sellaista kuului nyt valmistaa kun oli oikea puilla lämmitettävä leivinuuni ja asuttiin maalla ja aiottiin viljellä omat vihannekset...
En ollut liioin koskaan leiponut leipää. Osasin valmistaa herkullisia korvapuusteja, sen oli isäni aikanaan minulle opettanut, mutta leipää en ollut koskaan yrittänyt tehdä. Niinpä suhtauduimme jännityksellä leipomiseemme ja tutkimme ohjetta hämmentyneinä:

-200 grammaa ruisjauhoja ja puoli litraa vettä sekä hapatus eli taikinan juuri sekoitetaan hyvin esim. saviastiassa. Suljetaan ilmatiiviisti! Astia asetetaan yön yli lämpimään paikkaan.
Ehkä se saviastia ei ole niin oleellinen, mutta mikä ihmeen taikinan juuri? Ei meillä ole mitään taikinan juurta. H-G soitti ystävälleen ja sai seuraavat ohjeet.
Ohje 1: 1/3 pakettia hiivaa ,5 desilitraa vettä ja 4 desilitraa ruisjauhoja sekoitetaan ja seoksen annetaan seistä peitettynä kulhossa huoneenlämmössä 1-2 vuorokautta tai
Ohje2: muutama hapanleivän pala haaleaan veteen ja ruisjauhoja, huoneenlämmössä noin 24 tuntia.
Siispä taikinan teko siirtyi seuraavaan päivään. Tämä olikin erilaista kuin korvapuustien leipominen! Teimme kuten käskettiin suuresti ihmetellen, ja niinhän siinä kävi, että seuraavana päivänä seos kupli ja tuoksui happamalta. Tuo on siis nyt se juuri!
Siitä piti erottaa osa ja laittaa jääkaappiin odottamaan seuraavaa leipomusta. Ja loput sekoitettiin ruisjauhojen, vehnäjauhojen ja ohrajauhojen sekä kirnupiimän ja veden kanssa taikinaksi. Taikinaan laitettiin kyllä myös hiivaa, mistä myöhemmin kun jo osasimme homman, luovuimme. Kun taikinaa oli voimakkaasti ja hartaasti vaivattu se jätettiin nousemaan. ”Zwei Stunden ruhen lassen”, ja kun taikina oli pari tuntia levännyt leivottiin siitä leipiä, joiden edelleen piti levätä pari tuntia.
Mutta nyt ei väännettykään sähköhellan nappia vaan piti lämmittää leivinuuni! 210 asteeseen! Miten voi tietää milloin tuossa pätsissä on 210 astetta lämmintä? Ei ole leivinuunin kyljessä lämpömittaria. Taas soitettiin saksalaiselle ystävälle, joka ei kuitenkaan osannut sanoa muuta kuin että aja kauppaan ja osta mittari, sellainen joka työnnetään vaikkapa paistin kylkeen. Niinpä leivät joutuivat lepäämään vielä paljon kauemmin. Uunikin osoittautui liian kuumaksi. Ohjeessa luki: ”Wasser zugiessen” eli uuniin piti heittää vettä kosteutta antamaan, joten heitimme sinne kylmää vettä reippaasti toivoen ettei vanhan uunin tiilet halkea ja pidimme luukkua auki samalla seuraten huolestuneina leipiämme. Kuten käy, jos liiaksi lepäilee - ne osoittivat veltostumisen merkkejä. Vihdoin poistettuamme hiilet ja mittarin näyttäessä vaaditut 210 astetta työnsimme varovasti limput uuniin 90 minuutiksi. Tiesin, ettei uuniin saa kurkistaa , mutta vaikea meidän oli hillitä uteliaisuutemme.
Kun keittiöön alkoi levitä kypsyvän leivän lupaava tuoksu melkein tanssahtelimme innosta, se onnistuu, se onnistuu! Ja lopulta saimme ottaa uunista upeat maalaisleivät, kauniin ruskeat, kuumat ja huumaavan ihanasti tuoksuvat. Jo niitä olikin leivottu! Yli vuorokauden ajan! Vain hetken maltoimme odottaa niiden jäähtymistä vaan sitten piti leikata kummallekin viipale ja laittaa voita päälle ja tuntea tuo ikiaikainen tuoreen kuuman leivän tuoksu-maku suussa ja sieraimissa. Ja piti ottaa toinen ja vielä toinen viipale.
Tuntui kuin nyt vasta viipyisi pirtissä oikean tupasen tuoksu, palavan puun ja herkullisen hapanleivän aromit.

Xxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxx

Mihin kulkeutuivat tuon lemmenpesän vanhat hirret, kun torppa purettiin kehä kakkosen alta pois? Joku ne kuulema vei jonnekin...Itse muutimme ihan oikeasti maalle, Karjalohjalle.
Ja siellä oli paljon isompi leivinuuni!
xxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxx