Eksistentiaalisia välähdyksiä -tai mitä niistä nyt enää on jäljellä…..

Kävelin Bosporin rantakatua Bebekissä. Olin lukenut jostakin, miten monta ihmistä syntyy vuorokaudessa koko maailmassa ja miten monta kuolee vastaavassa ajassa. En muista lukuja, ne pitäisikin päivittää, mutta se ei nyt ole oleellista. Totesin, että syntyy lapsi suunnilleen joka sekunti, nyt, nyt, nyt, nyt…. Siitä sain kimmokkeen kuvitella, miten eri puolilla maailmaa on juuri nyt aamu, jossain muualla päivä, on ilta, on yö. Kaikki eri vuorokauden ajat NYT samaan aikaan kun minä kävelen Bosporin rantaa. NYT juuri ihmisiä syntyy, kuolee, kärsii, itkee, rakastelee, tappelee, tappaa, hyväilee, lyö, rukoilee, ruokkii, varastaa ... Koko ajan, kaiken aikaa on käsittämätön kuhina joka puolella maapalloa jo yksin ihmisten joukossa, saati jos ottaa vielä eläimet ja kasvit mukaan. Pyörryttävä mielikuva. Koin tuon kaiken kammottavan ja samalla kirkkaan selvästi, se oli kaiken kattava valtava kokemus, lyhyt, häikäisevä, pyörryttävä. Koin olleeni hetken jossakin muualla, kaikkialla.

Kävelin koulusta, työstä, jonnekin Mannerheimintietä katsellen kaupungin tummia talojen hahmoja ja valaistuja ikkunoita. Rupesin kuvittelemaan, miten joka ikkunan takana asuu ihmisiä, ja jokainen heistä on oman maailmansa napa, keskus, jonka ympärillä maailma pyörii ikäänkuin geometrisesti ajatellen, ei mitenkään psykologisoiden, jotta ”olen maailman napa”. Se oli elämys, oivallus.
Joskus vuosien kuluttua, kun istuin Heponiemessä yhden kurssin päätösillassa keskustelemassa kurssin osanottajien kanssa, oivalsin äskeiseen liittyen aivan toisenlaisen faktan. Kurssi oli ns. sopeuttamiskoulutusta. Osanottajilla oli mielenterveysongelmia. Kerroin tuosta kokemuksestani luullen olevani rohkaiseva ja sain kokea, että kaikki eivät kyenneet ajattelemaan asiaa ”geometrisesti” vaan he, mielenterveystoipilaat, käsittivät puheeni inhottavana itsekeskeisyyden osoituksena tai myös ehkä minun terveyteni osoituksena. Joka tapauksessa jotkut loukkaantuivat minuun.
Aina silloin tällöin tuo sama kokemus valtaa minut katsellessani vaikka ihmisiä kadulla. Samalla tavalla kuin tuo ja tuo kanssakulkija on osa ympäristöäni, olen minä vastaavasti hänen ulkomaailmaansa, hän on maailmansa keskipiste ja minä kehällä liikkuva olento. jota hän tuskin edes huomaa.

Kävelen täällä kylän raittia ja nautin kevään väkevyydestä, peltoaukean rauhallisuudesta, suurten lehtipuiden komeudesta, vanhojen rakennusten charmista, ja yht´äkkiä tulee mieleen, että sitten kun olen kuollut, tämä kaikki jatkaa elämäänsä ja olemistaan, ja vain jokunen ihminen kylällä edes tietää että olin olemassa ja että jo kuolin. Ne koivut, jotka tänne muuttaessamme olivat nuoria vesoja, ovat nyt nuoria puita. Kuluu toiset parikymmentä vuotta ja ne ovat isoja puita, ja minun ”kulkuvälineeni” todennäköisesti on tuhkana Espoon hautuumaalla ja minä itse ties missä.

160607
Olen ruokkinut
levotonta itseäni
haaveilla Turkista,
Olen ahminut kuvia
Sinain moskeijoista.

Tunsin rutistuvani ikävään
vanhan kehoni vankina
ajan loppuessa,
voimien vähetessä,
vaan järjen ääni
kahlitsi halua
mielipuolisuuteen,

Halua jonnekin pois,
kauas, kauas, kauas,
väreihin,
intohimoon ja vaaraan.
–itkettää,
henkeä ahdistaa,
pitäisi uskaltaa juopua
käyttäytyä huonosti,
heittäytyä hulluuteen,
huumaan, väkevyyteen, vimmaan,

ja lässähdän
kuin ylikypsä ,
harmaa, kuiva
pölysieni
-tyhjäksi kaikesta siitä mitä
…mitä se olikaan….?
Ja menen kävelylle, rauhoittumaan.
Jopa oli pateettista, mutta sinänsä tuttua….silloin tällöin 051008