SAPATTIVAPAA GRUUSIASSA 1

Vihko, jonka ostin Samoksella, on nyt täynnä. On suorastaan juhlallista aloittaa itse tehdyn paksun kirjan täyttäminen. On kuin pitäisi kirjoittaa jotakin erityisen arvokasta.
Noin kirjoitan 14.04.1991.
Olimme Johanneskartanon parvella sitoneet kirjoja HG: opastuksella.
Entä Samos?
Olimme sopineet, että ennen kuin HG lopullisesti siirtyy Irkutskiin, pidän minä syksyllä 1990 ”sapattivapaata” pari kuukautta. Alunperin oli tarkoitus, että vietän lomani Tbilisissä, mutta Nanin kutsua ei kuulunut. Tuskastuneena sitä odottamaan suunnittelin mm. Interrail-matkaa pitkin Eurooppaa, tutkin innostuneena asiaan liittyviä oppaita. Suunnittelin asettuvani ”jonnekin kirjoittamaan” ,s.o. tekemään käännöstöitä: suomennan saksankielisiä legendoja opettajille koulussamme. Niin olin suunnitellut. Kutsua ei tullut ja aika kului, joten päätin lähteä Saamokselle pariksi viikoksi ja ehkä pitemmäksikin aikaa syyskuun lopulla 1990. - Ainoa nunnaluostari oli juuri suljettu... Joku oli sanonut, että Samoksella on nunnaluostari, jonne voi mennä ...
Soitin HG:lle , joka kertoi, että Nanin kutsu oli vihdoin saapunut. HG lupasi järjestää minulle viisumin Gruusiaan ja junalipun Moskovaan. Viimeisenä päivänä Saamoksella istuin Pythagóreionin aallonmurtajan kärjessä ja jätin jäähyväiset Välimerelle. Kuvittelin miten matkustan Kaukasukselle, vuoristoon, ja mielikuvani oli jostakin syystä pimeä ja ankea. Katselin vastapäistä Turkin rannikkoa, sen sinisenä lepääviä kukkuloita, katselin auringon kiloa sinisellä merenpinnalla. Ja itkin.
Lensin Helsinkiin, H-G oli vastassa ja vei minut suoraan Moskovan junalle.
Moskovassa minusta pitivät huolen Rosa ja Leonid Bloch, Hans-Göranin suloiset ystävät. Jouduin odottamaan Rosa yli tunnin asemahallissa. Harmaata, likaista, ankeaa! ”Pitää kyllä rakastaa ideaa venäläisistä syvästi ja suuresti ollakseen antamatta tämän häiritä, sillä minun mielestäni se kertoo vain sottaisuudesta ja laiskuudesta, epäesteettisyydestä ilman kansan charmia tmv.” ” Leonid esitteli minulle lähiympäristöä, kävimme kaupassa. Se oli kamalaa! Iso huoneisto, jossa ei todellakaan ollut muuta kuin pari leipää, jugurttitölkkejä, joitakin likaisia säilykepurkkeja ja 4-5 muovipussillista epämääräisen näköistä pakastekalaa. Ja taas likaista, ankeaa, harmaata, joitakin masentuneen näköisiä ihmisiä.” Noin kirjoitin päiväkirjaan syyskuun lopussa 1990.
Moskovasta lensin Tbilisiin.



Tuo lyhyt aika Georgiassa oli täynnä tapahtumia, uusia ihmisiä, sekavia tunteita.
Kirjoitin 27.09.1990 päiväkirjaani seuraavaa.
Olen Gruusiassa!!!! Tbilisissä! Nanan luona. Uskomatonta.
Täällä on kuuma, taas kasvot hiestä märät, kevyet vaatteet päälle. Toisin kuin Saamoksella tuntuu täällä sopimattomalta kulkea pienessä T-paidassa ilman rintsikoita. Tumma ja hento Nanikin on niin tyylikäs koko ajan, milloin mitäkin silkkiä yllä, luontevan ja vaatimattoman elegantisti.
Kun tulin Tbilisin lentokentälle olin hetken ihan hukassa. Näillä ison naapurin lentokentillä ei totisesti ole eurooppalaisittain ajatellen mitään järjestystä. Moskovassa oli sentään lentokenttäemäntä, joka ohjasi ulkomaalaiset koneisiin ja puhui englantia. Täällä vaelsin hyväuskoisesti muiden matkustajien mukana kiinnittämättä huomiota koneessa mahdollisesti olleisiin ulkomaalaisiin. Jouduin valtavaan ryysikseen. Matkustajat, vastaanottajat, töllistelijät, autoilijat - kaikki ulkona yhtenä kaoottisena laumana. Minulla ei ollut aavistustakaan, mihin matkalaukkuni ilmestyisi tai mistä etsiä Nania. Juoksentelin omituisessa puolipimeässä rakennuksessa, jossa oli paljon ihmisiä. Kyselin, osaavatko saksaa tai englantia; mutta eivät he osanneet. Lopulta kuitenkin joku oivalsi, että kaipaan matkatavaroitani ja osoitteli rakennusta tuloportin läheltä. Siellä todella oli alkeellinen ”liukuhihna”, jota pitkin ruskeaan käärepaperiin pakatut matkatavarat tulivat, mutta ei minun.. Ulkona minulle vilkutti outo mies, joka selitti, että turistien ”pakaasi” on ihan muualla ja tarjoutui viemään minut sinne sekä sen jälkeen hotelliin. No, hän sai viedä minut hakemaan matkalaukkuni, mutta siellä jätin hänet kovasti kiitellen.. Sieltä todella löytyi etsimäni ja sieltä löytyi myös Nani! Mikä suunnaton helpotus!

Nanin koti oli täynnä ihmisiä saapuessamme. Nanin mies Levan katseli kavereittensa kanssa TV:tä. ”Salin” puolella istui Nanin ystävättäriä. Olohuone oli kuin museo raskaine astiakaappeineen, pienine hataran näköisine tuoleineen, vanhoine liinoineen ja koriste-esineineen ja jo edelliseltä kerralta tuttu iso ruokapöytä. Söimme iltapalaa ja joimme teetä sekä seurustelimme. Onneksi seurueeseen kuului nainen, joka puhui englantia. Muuten joudun sujuvasti kuuntelemaan venäjänkieltä - tai niin luulin, saattoi se olla gruusiaakin.
Makuuhuoneen vieressä oli jonkinlainen erkkeri, jossa oli minulle sijattu vuode. Siellä tulisin usein nukkumaan. Levant nukkui omassa pienessä huoneessaan. Nanin tytär Anna nukkui äitinsä vieressä.”

Nani oli perustanut yhdistyksen -nimestä en muista kuin sanan Megsuri. Hän on Megsur- in puheenjohtaja, Nica on varapresidentti. He ovat menossa kaiken aikaa milloin tapaamassa viranomaisia, milloin maassa vierailevia biodynaamikkoja, milloin etsimässä yhdistykselle huoneistoa.
Yhdistys oli kuulema ostanut 200 hehtaaria maata Camphill kylää varten. En muista siitä maa-alueesta sen koommin kuulleeni. Muistan ihmetelleeni tuosta tontista kuullessani - noin paljon maata - millä rahalla -- tietävätköhän he mitä tekevät.

Tarkoituksensa oli että lähdemme Tellavin kaupunkiin, jossa Nanilla ja Levanilla on huvila. Minä asuisin kuulema siellä ja Nani myös... Sitä odottaessani vaeltelin Tbilisin katuja. Aloitin pääkadusta, Rustavelikatu vei torille, torille, jolla aikaisemmin oli seissyt Leninin patsas, torin nimikin oli kai ollut Leninaukio tms. Nyt se oli Vapauden Aukio.
Oli outoa kulkea sakean ihmisvirran mukana. Autoja oli vähän, ihmiset kävelivät. En havainnut ”yhtään” turistia. Oli vain tummia, kauniita, ylpeän oloisia kaukasialaisia, komeanenäisiä... En ilmeisesti kiinnittänyt mitään huomiota. Katsottiinko jopa ohi? Ehkä minua luultiin venäläiseksi! Sitä en muuten tullut silloin ajatelleeksi. Muistan miten hämmästyin, kun Nani selaillessaan tuomaani suomalaista naistenlehteä tokaisi, että nuo ihmisethän voisivat olla venäläisiä, samannäköisiä ovat.
”Ero Saamokseen oli huima: Saamos, jossa turisteja on melkein enemmän kuin paikallisia ja Tbilisi, jossa ilmeisesti olen melko harvinainen. Turismihan tyrehtyi, kun poliittiset levottomuudet alkoivat. Kävely masensi muutenkin. Tuli mieleeni, että minun pitäisi käydä Istanbulissa katsomassa, minkä vaikutuksen se minuun nyt tekisi. Tämä neuvostoankeus on masentavaa. Likaista, risaista (kerran kaaduin kadulla kompastuessani jalkakäytävän kuoppaan), köyhää. Förfallet! Miten sen sanoisi suomeksi? Rappeutunutta, ränsistynyttä. Miten i9hmisistä voi tulla näin välinpitämättömiä? Ovat vanhaa kulttuurikansaa, sen he muistavat aina sanoa... Onkohan täällä missään siistiä? Olisi kiva nähdä. Moskovassa Rosan huusholli ei ollut siisti ja täällä Nanin kotona on todella likaista ja kaoottista. Tekee mieleni ryhtyä siivoamaan! Olen jo hinkannut lavuaareja ja äsken yritin pestä kylppärin lattiaa, mutta se on yhtä tyhjän kanssa. Koko kylpyhuone pitäisi jynssätä. No, se siitä. Kun jonakin päivänä tiedän, miten kauan Nani on poissa, voin sen tehdäkin. Nyt nolottaisi meitä kumpaakin, jos hän tulisi, kun minä siivoan
Ana, Nanin kehitysvammainen 18 ? vuotias tytär hössöttää tuossa vierelläni koko ajan. Se on erittäin hermostuttavaa, enhän ymmärrä yhtään mitään, eikä hän ymmärrä etten minä ymmärrä...Hän istuu tuossa vieressä ja tuijottaa minua hartaasti.”

Niin kuin ”omat kehitysvammaiseni” on Anakin ”inspiraattori”. Hänen takiaan Nana työskentelee Camphill-kylän perustamiseksi.
Tuossa vaiheessa luulin oleilevani Tbilisissä vain ”muutaman päivän”. Mikäpä siellä oli ollessa, Nani oli poissa päivät, huoneisto oli tyhjä. En kuitenkaan tuntenut oloani luontevaksi. ” Minua surettaa Nanin ja Levanin suhde. Levanilla oli vaikeuksia hyväksyä , että Nani on niin paljon poissa ja ajatuksensa aina Megsuurin asioissa. Hän ymmärtää kuulema toki työn tärkeyden, mutta miksi juuri Nanin pitää se tehdä.( Ani ei ole Levanin tytär.)Taas yksi ihmissuhde, joka kärsii tuollaisessa tilanteessa. Palaa mieleen aika Raimon kanssa, kun koulutyö tuli väliimme. Tai nykyään oma tilanteeni, kun ”itä-työ” on tullut minun ja Hans-Göranin väliin.”

Seuratessani Nanin ja Nican uupumatonta työskentelyä tuli joskus mieleeni, että voisinkohan jotenkin auttaa... Oikeastaan huvittavaa miten paljon likaisuus ja muu siivottomuus minua ärsyttivät. ”M-L puhuu kuin vanha pölyaivo - mutta toisaalta minut tuntien, se kai kertoo täkäläisen nuhruisuuden määrästä.” Voisin muka esimerkilläni opettaa ...höh, höh...
28.09.1990
”Toinen päivä päättymässä. Tulin juuri tänne Nanin luo, ”kotiin”, pedagogisesta tapaamisesta. Elisabeth Luetke, joka biodynaamikkomiehensä kanssa on Tbilisissä, piti nukentekodemonstraation ryhmälle erityisopettajia. Miellyttäviä ihmisiä, jotkut vallan hurmaavia.----Näiden samojen ihmisten kanssa minun on tarkoitus pitää seminaari. Uhkaavat ryöstää minut jonnekin viideksi päiväksi. ...
--- Thomas Luetke on Ruotsin biodynaamisen seuran puheenjohtaja. Läsnä oli Tea, tulkkina. Hän on vastedes minun tulkkini.
Eilen illalla oli täällä käymässä ja Thomasta tapaamassa Gruusian vihreitten johtaja (!?), joka haluaa saada muutoksia aikaan maanviljelyssä ja on Nanin kautta kuullut biodynaamisesta viljelystä. Hän haluaa nyt kuulla siitä enemmän. Yrittää järjestää joillekin täkäläisille mahdollisuuden lähteä Järnaan opiskelemaan. Huomenna lähdemme (yhteensä 15 henkeä) Tellaviin pariksi päiväksi ja tutustumme erilaisiin tiloihin.”



29.09.1990 Mikaelin päivä, ja Tiinan syntymäpäivä -valitettavasti en voi soittaa ja onnitella.
” Tämä on ollut suunnattoman hieno päivä. Istun Nanin kovin keskeneräisen palatsin yläkerran huoneessa. Ei ole talo sitten viime näkemän vuonna 1987 paljoa edistynyt! Ulkona sataa kaatamalla, on ukonilma. Olemme siis Telavi´ssa.
Tulimme tänne kolmella autolla joskus ennen kello kahta. Söimme mitä Nani oli tuonut mukanaan ja lähdimme sitten katsomaan erilaisia sovhooseja ja maa-alueita. Näimme viinitarhoja loputtomiin. Meille esiteltiin iso navetta, jossa kauniita mutta laihoja lehmiä, antavat maitoa keskimäärin 3000 litraa per vuosi. Olen rakastunut joihinkin paikkoihin ja ihmiset ovat tosi upeita, hienoja, Jos olisin vapaa tulisin tänne! Mutta ehkä Sarvasiltojen kanssa...
Megsurin ”assosiatsiooni” omistaa ilmeisesti jo ihmeellisiä asioita, joita siis kävimme katsomassa. Tässä laajassa jokilaaksossa vuoriston juurella -noin 30 kilometriä Tellavista sijaitsee kaksi aluetta yhteensä noin 100 hehtaaria. Seutu on kaunista, maaperä hedelmällistä - sinne Nani & co haaveilevat rakentavansa Camphill-kylänsä. Gremin kylässä on sitten se paikka, johon muuttaisin heti eli johon rakastuin valtavasti. Satakunta vuotta sitten rakennettu kivitalo, jonka ympärillä neljän hehtaarin hedelmätarha: omenapuita, päärynää, kvitteniä, luumuja, kirsikoita, granaattiomenaa, subtrooppista vehreyttä. Rappioestetiikkaa: rähjäisen kivitalon kivijalastakin tunki itsensä aurinkoon ruusupensas. Puiden alla oleskeli vasikoita, kalkkunalauma, jokunen sika. Tunnelma kuin niissä filmeissä, joita venäläiset niin hurmaavalla tavalla ovat tehneet Tsehovin näytelmien pohjalta ja joissa oleellista osaa näyttelevät juuri tuollaiset vanhat pölyttyneet talot. - Rakennus on iso, onhan se rakennettu sairaalaksi. Siellä on toistakymmentä huonetta. Tarkoitus on tehdä siitä hotelli tai vierasmaja ”Assosiatsioonin” vieraille. Ymmärtääkseni siellä on myös tarkoitus aloittaa lääkintäpedagoginen työ eli ensimmäinen hoitoperhe alkaisi toimintansa siellä. Arkkitehtiryhmä ryhtyy suunnittelutyöhön heti ja kunnostaminen voi alkaa ensi vuoden puolella. Milloin talo on valmis lienee kysymys, johon ei ole olemassa vastauksen tapaistakaan.”

Muistan olleeni suunnitelmien suureellisuudesta otettu ja täynnä ihailua....

” Gremin talolta” ajoimme valtavaan viinitarhaan, jonka työnjohtaja (?) oli syvästi kiinnostunut uudistamaan sovhoosin työskentelytapoja. ”Vihreät” olivat kuulema vaikuttaneet hänen valintaansa. Miehen nimi oli Giorgi. Hän näytti hyvin henkiseltä ihmiseltä, askeettiselta munkilta, sellaiselta, jonka edessä tunsin itseni kovin arkiseksi, jopa rahvaanomaiseksi.
Ajeltuamme hieman eksyneen oloisesti päädyimme illan jo hämärtyessä ” varikolle”. Siellä oli autoja ja traktoreita sekä kivinen rakennus katoksineen. Koko päivän oli ollut enemmän tai vähemmän sateista. Nyt taivas oli sinisen musta, vuoria ei enää näkynyt. Oli tulossa ukonilma. Tunnelma astuessamme autoista ja siirtyessämme katoksen suojaan oli sanoinkuvaamaton. Joukko miehiä oli ilmeisesti syömässä -mitä tyyppejä! Voi, en osaa tätä ollenkaan kuvata. Valaistus oli ihmeellinen kuten se usein on juuri ennen ukonilman puhkeamista. Keltainen traktori sinisenmustaa taivasta vasten. Pihalla seisovasta liedestä nousi vaalea savu, joka ei jaksanut nousta vaan levittäytyi tuoksuvana ympäristöön; pieniä arkoja koiria, joita miehet aika kovakouraisesti pitivät loitolla. Alkoi sataa, ensin raskaita pisaroita, kohta rankkasade ja vaakasuoraan välähtelevät salamat. Hetki oli huikea! Kohta valo sammui , kaikki muuttui sateisen harmaaksi, ilma viileni.
Miehiä oli paljon, mutta vain osa otti osaa keskusteluun, muut seurasivat kiinnostuneina.
Tervehtimisten ja alkukeskustelujen jälkeen meidät kutsuttiin ruokailemaan. Yksi miehistä oli alkanut valmistaa syötävää, penkit ja pitkä lankuista rakennettu pöytä kannettiin sisään ja peitettiin sanomalehdillä. Sisällä tulvahti vastaan erilaisia tuoksuja ja suloinen lämpö. Valtavassa suurista luonnonkivistä kootussa avotakassa paloi viiniköynnösrankoja . Miesten vaatteita, ja työkaluja lojui joka puolella., lavitsalla epämääräinen kasa peitteitä .
Pöydälle kannettiin muoviastioita, isoja litteitä leipiä, viinikanistereita, laseja ja lopuksi vartaissa kypsennettyä lampaanlihaa.
Ja sitten alkoivat maljapuheet! On tietenkin sääli, että en ymmärrä heidän kieltään. Pääosin Nani käänsi puheet ontuvalle saksankielelleen ja jo siitä sain aavistuksen heidän kansansielunsa olemuksesta. (! ?). Kokemukseni antoi minulle aiheen omaan ”maljapuheeseeni” -että kaikesta mitä siinä koin ja aistin ilmenee vanha hieno kulttuuri, joka saa minut tuntemaan itseni metsäläiseksi. Sain siitä hyvästä suudelman kädelle komealta Tamakselta. Maljapuhe seurasi toistaan ja välillä he lauloivat. Gruusialainen laulu on tunnetusti ihan juttu sinänsö kansanmusiikissa. Miehet eivät olleet kuulema aikaisemmin laulaneet yhdessä, mutta se kuulosti upealta. Ulkoa tuli miehiä sisään yhtyäkseen lauluun. Ymmärtääkseni he ainakin jossakin määrin improvisoivat, joka tapauksessa he laulavat moniäänisesti.
Nani nousi, oli aika lähteä. Ulkona satoi kaatamalla, yö oli säkkipimeä. Autojen valot olivat ainoa valonlähde koko tapaamisen ajan.
Siinä Ladassa, jossa olin kyydissä ja jota Nica ajoi, toimi puolitoista etuvaloa ja takana vain jarruvalot, niinpä Nica ajoi ensimmäisenä. Toisessa autossa paloi vain yksi etuvalo. Loputtomalta tuntuva viinilaakso oli todella pimeä ja tie -no, se nyt oli sellainen kuin tie pellolla voi olla kun on satanut tuntikausia. Onneksi yksi työntekijä opasti meidät pois pellolta. Hyvin hitaasti ajaen päädyimme vihdoin Nanin talolle.
Nica on 34 vuotias vaatimattoman näköinen arkkitehti. Hänessä on lämpöä ja herkkyyttä, hän on hyvin älykäs ja sen lisäksi kuulema viisas. Nani arvostaa häntä suuresti. Nica tuntuu olevan hänen tärkein työtoverinsa tässä ” assosiatsiooni” -asiassa. On erittäin surullista, ettei meillä ole yhteistä kieltä. Nican englanti on kovin vaatimatonta tasoa, joskin hän käyttää sitä taitavasti. Hän julisti heti - tai julistaa- sana on väärä, hän puhuu intensiivisesti hiljaisehkolla äänellä - niin, hän siis sanoi heti tavatessamme, että olen hänen siskonsa ja hän on veljeni. Hän on sanonut Nanille, ettei ole ihme, että tämä rakastaa minua. ”

2/10 Tbilisi
”Olen houkka! Tyhmä naisparka! Vanha lemmenkipeä täti-ihminen! Toivottavasti Nica ei näe lävitseni. Onhan tämä ihan älytöntä. Mutta on se nyt mitä tahansa, tosiasia on että kaipaan ihan kamalasti kosketusta, paljasta ihoa, hellyyttä, himoa, läheisyyttä. Ja koen itseni yht´äkkiä pettyneeksi vanhaksi houkaksi, joka yrittää nuorekkaasti pörhistellä harvenneita ja kuluneita höyheniään. Nican ei tarvitse kuin katsoa lämmöllä tai koskettaa nopealla liikkeellä ohimennen kättäni kun jo halu tulvahtaa olemukseni läpi. Ja siinä hänen kanssaan suuta soittaessani tai ilahtuessani hänen näkemisestään, lämpöisiä hymyjä vaihtaessamme unohdan sen, mitä sitten näen peilissä.”
Sitä samaa on enemmänkin mutta eiköhän tuo riitä ...
Seuraavana aamuna kirjoitan:” Lievän viinihumalan juttuja, mutta toki kipeän tosia. Elämä on irvokasta, koomista, mielenkiintoista...”

5/10 Tellavi
”Istun yksin Nanin talossa. Lähdimme aamulla Tbilisistä aamulla yhdeksältä. Retken pääasia on ollut tyrnimarjapensaikkojen löytäminen. Weleda ostaisi tyrnimarjoja! Niitä kasvaa jokilaaksoissa. Kahdella Ladalla olemme kolunneet mitä hurjimmat paikat pitkin jokilaaksoa. Tyrnimarjakoe-erän poimimme joen rannalta ajettuamme kuivaa uomaa pitkin. Vain paikkapaikoin oli joitakin kapeita ja matalia vesisyvänteitä, muuten pohja oli kuiva ja kokonaan kivien peitossa. Joen reunat olivat paikoin kymmeniä metriä korkeat ja kohtisuorat, täkäläistä minulle outoa maalajia, hiekkaa, kiveä ja kovaa hiekkakiveä. Vierailimme sovhoosissa, kävimme syömässä jotain jauhelihaa sisältäviä nyyttejä ankeassa paikassa maantien varressa.
Tutustuimme yhden Alecon biodynaamiseen karjatilaan (mikähän siellä oli biodynaamista???) Aleco on antroposofi ja kuulema liikemies, joka antro-ystäviensä kanssa on hankkinut 230 hehtaarin karjatilan. Siellä oli satakunta lehmää, jotka antavat maitoa kuusi litraa vuorokaudessa! Mahdoinko ymmärtää väärin? Osa tilasta oli ylätasangolla. Ajoimme myös sinne, tie oli aivan kamala mutta ylhäällä oli kieltämättä erittäin kaunista. Siellä on lähteitä ja niiden vesi syö tietä virratessaan alas rinnettä. Näimme kauniisti kynnettyä peltoa, johon keväällä istutetaan perunaa. Siellä vaelteli mulleja ja sikoja. Sikojahan täällä kuleksii kaikkialla. Erilaisia, erivärisiä, erikokoisia jopa karvaisia. Oli tuttuja ja tuntemattomia kasveja, oli minttuja ja syyskrookuksia, ruusupensaita punaisine kiulukoineen, orapihlajapensaita ym, ym. Kylmä siellä oli, aurinko laskeutui vuorenharjanteen taakse ja ilma jäähtyi rajusti.
Loputtomalta tuntuneen ajon jälkeen tulimme tänne, ja kun kaikki hyvästelemiset oli hyvästelty, jäin yksin.”

Yksin! Yksin Gruusialaisessa kaupungissa, kapean kadun varrella sijaitsevassa keskeneräisessä punatiilitalossa, jota en ollut vielä edes kokonaan nähnyt - millainen on yläkerta, millainen on se kellari, jossa asuu joku Tamara, jonkinlainen talon tonttu tai vahti. Tamara ei puhu kuin venäjää, jota en osaa sen enempää kuin gruusian kieltäkään. En edes tiedä, onko hän nyt talossa.
Oli ilta, ulkona on pilkkosen pimeää. Talo on kylmä, en saa tulta syttymään avotakkaan. En uskalla vielä nousta yläkertaan siihen pieneen huoneeseen, jossa minun on tarkoitus nukkua, sillä Nani oli jo ehtinyt hälyttää jonkun naapurin minua katsomaan tänään tai huomenna, ehkä tulla tupsahtaa... Äsken joku pariskunta jo tuli ylös ulkoportaita, mutta en saanut ovea auki! He kuitenkin tulivat Nania tapaamaan. Toivottavasti ei kukaan tule enää tänään, kellokin tulee jo yhdeksän. Menen yläkertaan, täällä on kylmä. Löysin sähkölämmittimen, vien sen huoneeseeni.

Kiivettyäni yläkertaan kävin likaisessa vessassa, puhdistin kasvoni, vedin ylle eilen Tbilisistä ostamani pitkävartiset villasukat. Toikkaroin vielä alakertaan tarkistamaan kaasun ja että ulko-ovet ovat kiinni. Ja sitten -häpeän tunnustaa- laitoin huoneeni oven lukkoon. Eli oikeastaan olen loukussa! Kaverina iso musta kärpänen, se ei edes pörise, palelee sekin. Ulkoa kuuluu autojen ääniä ja koirien haukuntaa, kaikki outoja, joista en vielä osaa arvioida, tulevatko kaukaa vai läheltä, onko joku tulossa ylös luiskaa pihalle vai meneekö vain ohi tuossa kujalla. En tiedä, onko Tamara kotona, en edes ymmärrä, missä ”alhaalla” hän voisi asua.
Marc ja Nica lupasivat ajatella minua. Marc oli ilmeisen otettu siitä, että jään tänne yksin. Nica halasi minua yht´äkkiä lähtiessään, ilmeisesti hänestäkin tuntui hieman pahalta. –On muuten kuin täydenkuun juuri kai tänään kääntyessä pienenemään myös ihmeellinen innoittuneisuus ja koskemisen , likelle tulemisen tarve olisi ohi. Omalta puoleltani koska masennuin ikääni ja olin mielestäni ihan ruma , ruma ja vanha, tuskin kehtasin katsoa Nicaan päin. Että olenkin houkka! Nica on tietenkin kaken aikaa olut tietoinen iästäni. Ihastukasensa n ihastumista ihmiseen. Minä hölmä ihastumaan...! No, mikä ettei, olenpahan ollut iloineen ja lämmin, olemme siten tulleet tutuiksi ja jotenkin kavereiksi. Sehän onkin ihastumisen funktio!!!!
Minun on tunnustettava, että on kolkkoa olla oudossa isossa talossa, jossa on niin monta tilaa, koloa ja komeroa, joita en tunne. En ainakaan toistaiseksi pelkää. Tuntuu kuin Marcin ajatukset voisivat auttaa minua tuntemaan oloni turvalliseksi.
Huomenna aion siivota. Se on kokemukseni mukaan tepsivä keino vallata tila omakseen, keino kotiutua. Siivousvälineet ovat olemattomat, mutta eiköhän niilläkin jotakin saa aikaseksi. Hyvää yötä.”