VANHENEMINEN

Kirjoittajatreffiryhmämme -huh mikä sana - otti pidemmän ajan teemaksi yhteisen kokemuksen vanhenemisesta, yhteisen mutta silti persoonallisen. Kirjoittelemme mieleenjohtumia kotonamme ja luemme toisillemme tavatessamme.

Kirjoitin jotakin sekavaa sipulista ja poistin sen äsken. Sipuli on ollut minulle kuva kerroksista, jotka ovat ytimeni ympärillä -ja alunperin, joskus puoli vuosisataa sitten oli kysymys siitä, mikä ,mitä tuo ydin on. Mitä jää jäljelle, mikä osa minua, kun sipulia kuoritaan? Kun riisutaan kerroksia: olen suomalainen, sellaiset ja sellaiset vanhemmat, koulutus, lukemani kirjat ym, ym, ym Mikä on sipulin vanhin, mikä uusin osa? -Jouduin upottavalle ajatussuolle pohtiessani sipulikasvin eri muodonmuutoksia kuvana ihmisen kehityksestä. Eksyin sukupolvien ketjuihin, jopa inkarnaatioketjuihin... Luovuin. Eihän Guenter Grass´kaan harhautunut tuolleen, järkevä miesolento kun on, sipulia kuoriessaan. Aiheesta toki voisin kirjoittaa paljonkin, mutta se ei nyt kuulu tehtävän luonteeseen,kai.

Muistui mieleeni hetki ja tilanne, jolloin totesin Raimon vanhenneen. Syleillessäni häntä tunsi käteni selkää hyväillessään, että selän iho oli muuttunut. Raimohan oli hoikka mies, ei rasvaa ihon alla, ihon joka oli sileä ja kiinteä. Nyt se oli jotenkin irti kropasta, tuntui löysää sormien välissä. Edelleenkään ei sormien väliin jäänyt kuin jokunen milli, ei todellakaan rasvaa. Raimo oli noin viisikymppinen.
Olen saanut vuosien mittaan seurata kuinka oma ihoni vanhenee. Nyt kyynärvarren iho näyttää kreppipaperilta. Verisuonet näkyvät yhä selvemmin. Käden selkä on löysän kreppipaperin peittämä, "allit" kuin tyhjät ohuen ohuet säämiskäpussit.
Käsien verisuonet ja ohuen sormiluut ovat yhä enemmän pinnalla. Niiden hauraus suorastaan pelottaa... Saatan myös todeta, että ovat kuin oudon vaalean liskon ulokkeet. Käteni eivät enää toimita muuta kuin arkisia välttämättömiä askareita -eivät hyväile ketää, eivät edes koiraa tai kissaa.