SAPATTIVAPAA GRUUSIASSA 1

Vihko, jonka ostin Samoksella, on nyt täynnä. On suorastaan juhlallista aloittaa itse tehdyn paksun kirjan täyttäminen. On kuin pitäisi kirjoittaa jotakin erityisen arvokasta.
Noin kirjoitan 14.04.1991.
Olimme Johanneskartanon parvella sitoneet kirjoja HG: opastuksella.
Entä Samos?
Olimme sopineet, että ennen kuin HG lopullisesti siirtyy Irkutskiin, pidän minä syksyllä 1990 ”sapattivapaata” pari kuukautta. Alunperin oli tarkoitus, että vietän lomani Tbilisissä, mutta Nanin kutsua ei kuulunut. Tuskastuneena sitä odottamaan suunnittelin mm. Interrail-matkaa pitkin Eurooppaa, tutkin innostuneena asiaan liittyviä oppaita. Suunnittelin asettuvani ”jonnekin kirjoittamaan” ,s.o. tekemään käännöstöitä: suomennan saksankielisiä legendoja opettajille koulussamme. Niin olin suunnitellut. Kutsua ei tullut ja aika kului, joten päätin lähteä Saamokselle pariksi viikoksi ja ehkä pitemmäksikin aikaa syyskuun lopulla 1990. - Ainoa nunnaluostari oli juuri suljettu... Joku oli sanonut, että Samoksella on nunnaluostari, jonne voi mennä ...
Soitin HG:lle , joka kertoi, että Nanin kutsu oli vihdoin saapunut. HG lupasi järjestää minulle viisumin Gruusiaan ja junalipun Moskovaan. Viimeisenä päivänä Saamoksella istuin Pythagóreionin aallonmurtajan kärjessä ja jätin jäähyväiset Välimerelle. Kuvittelin miten matkustan Kaukasukselle, vuoristoon, ja mielikuvani oli jostakin syystä pimeä ja ankea. Katselin vastapäistä Turkin rannikkoa, sen sinisenä lepääviä kukkuloita, katselin auringon kiloa sinisellä merenpinnalla. Ja itkin.
Lensin Helsinkiin, H-G oli vastassa ja vei minut suoraan Moskovan junalle.
Moskovassa minusta pitivät huolen Rosa ja Leonid Bloch, Hans-Göranin suloiset ystävät. Jouduin odottamaan Rosa yli tunnin asemahallissa. Harmaata, likaista, ankeaa! ”Pitää kyllä rakastaa ideaa venäläisistä syvästi ja suuresti ollakseen antamatta tämän häiritä, sillä minun mielestäni se kertoo vain sottaisuudesta ja laiskuudesta, epäesteettisyydestä ilman kansan charmia tmv.” ” Leonid esitteli minulle lähiympäristöä, kävimme kaupassa. Se oli kamalaa! Iso huoneisto, jossa ei todellakaan ollut muuta kuin pari leipää, jugurttitölkkejä, joitakin likaisia säilykepurkkeja ja 4-5 muovipussillista epämääräisen näköistä pakastekalaa. Ja taas likaista, ankeaa, harmaata, joitakin masentuneen näköisiä ihmisiä.” Noin kirjoitin päiväkirjaan syyskuun lopussa 1990.
Moskovasta lensin Tbilisiin.



Tuo lyhyt aika Georgiassa oli täynnä tapahtumia, uusia ihmisiä, sekavia tunteita.
Kirjoitin 27.09.1990 päiväkirjaani seuraavaa.
Olen Gruusiassa!!!! Tbilisissä! Nanan luona. Uskomatonta.
Täällä on kuuma, taas kasvot hiestä märät, kevyet vaatteet päälle. Toisin kuin Saamoksella tuntuu täällä sopimattomalta kulkea pienessä T-paidassa ilman rintsikoita. Tumma ja hento Nanikin on niin tyylikäs koko ajan, milloin mitäkin silkkiä yllä, luontevan ja vaatimattoman elegantisti.
Kun tulin Tbilisin lentokentälle olin hetken ihan hukassa. Näillä ison naapurin lentokentillä ei totisesti ole eurooppalaisittain ajatellen mitään järjestystä. Moskovassa oli sentään lentokenttäemäntä, joka ohjasi ulkomaalaiset koneisiin ja puhui englantia. Täällä vaelsin hyväuskoisesti muiden matkustajien mukana kiinnittämättä huomiota koneessa mahdollisesti olleisiin ulkomaalaisiin. Jouduin valtavaan ryysikseen. Matkustajat, vastaanottajat, töllistelijät, autoilijat - kaikki ulkona yhtenä kaoottisena laumana. Minulla ei ollut aavistustakaan, mihin matkalaukkuni ilmestyisi tai mistä etsiä Nania. Juoksentelin omituisessa puolipimeässä rakennuksessa, jossa oli paljon ihmisiä. Kyselin, osaavatko saksaa tai englantia; mutta eivät he osanneet. Lopulta kuitenkin joku oivalsi, että kaipaan matkatavaroitani ja osoitteli rakennusta tuloportin läheltä. Siellä todella oli alkeellinen ”liukuhihna”, jota pitkin ruskeaan käärepaperiin pakatut matkatavarat tulivat, mutta ei minun.. Ulkona minulle vilkutti outo mies, joka selitti, että turistien ”pakaasi” on ihan muualla ja tarjoutui viemään minut sinne sekä sen jälkeen hotelliin. No, hän sai viedä minut hakemaan matkalaukkuni, mutta siellä jätin hänet kovasti kiitellen.. Sieltä todella löytyi etsimäni ja sieltä löytyi myös Nani! Mikä suunnaton helpotus!

Nanin koti oli täynnä ihmisiä saapuessamme. Nanin mies Levan katseli kavereittensa kanssa TV:tä. ”Salin” puolella istui Nanin ystävättäriä. Olohuone oli kuin museo raskaine astiakaappeineen, pienine hataran näköisine tuoleineen, vanhoine liinoineen ja koriste-esineineen ja jo edelliseltä kerralta tuttu iso ruokapöytä. Söimme iltapalaa ja joimme teetä sekä seurustelimme. Onneksi seurueeseen kuului nainen, joka puhui englantia. Muuten joudun sujuvasti kuuntelemaan venäjänkieltä - tai niin luulin, saattoi se olla gruusiaakin.
Makuuhuoneen vieressä oli jonkinlainen erkkeri, jossa oli minulle sijattu vuode. Siellä tulisin usein nukkumaan. Levant nukkui omassa pienessä huoneessaan. Nanin tytär Anna nukkui äitinsä vieressä.”

Nani oli perustanut yhdistyksen -nimestä en muista kuin sanan Megsuri. Hän on Megsur- in puheenjohtaja, Nica on varapresidentti. He ovat menossa kaiken aikaa milloin tapaamassa viranomaisia, milloin maassa vierailevia biodynaamikkoja, milloin etsimässä yhdistykselle huoneistoa.
Yhdistys oli kuulema ostanut 200 hehtaaria maata Camphill kylää varten. En muista siitä maa-alueesta sen koommin kuulleeni. Muistan ihmetelleeni tuosta tontista kuullessani - noin paljon maata - millä rahalla -- tietävätköhän he mitä tekevät.

Tarkoituksensa oli että lähdemme Tellavin kaupunkiin, jossa Nanilla ja Levanilla on huvila. Minä asuisin kuulema siellä ja Nani myös... Sitä odottaessani vaeltelin Tbilisin katuja. Aloitin pääkadusta, Rustavelikatu vei torille, torille, jolla aikaisemmin oli seissyt Leninin patsas, torin nimikin oli kai ollut Leninaukio tms. Nyt se oli Vapauden Aukio.
Oli outoa kulkea sakean ihmisvirran mukana. Autoja oli vähän, ihmiset kävelivät. En havainnut ”yhtään” turistia. Oli vain tummia, kauniita, ylpeän oloisia kaukasialaisia, komeanenäisiä... En ilmeisesti kiinnittänyt mitään huomiota. Katsottiinko jopa ohi? Ehkä minua luultiin venäläiseksi! Sitä en muuten tullut silloin ajatelleeksi. Muistan miten hämmästyin, kun Nani selaillessaan tuomaani suomalaista naistenlehteä tokaisi, että nuo ihmisethän voisivat olla venäläisiä, samannäköisiä ovat.
”Ero Saamokseen oli huima: Saamos, jossa turisteja on melkein enemmän kuin paikallisia ja Tbilisi, jossa ilmeisesti olen melko harvinainen. Turismihan tyrehtyi, kun poliittiset levottomuudet alkoivat. Kävely masensi muutenkin. Tuli mieleeni, että minun pitäisi käydä Istanbulissa katsomassa, minkä vaikutuksen se minuun nyt tekisi. Tämä neuvostoankeus on masentavaa. Likaista, risaista (kerran kaaduin kadulla kompastuessani jalkakäytävän kuoppaan), köyhää. Förfallet! Miten sen sanoisi suomeksi? Rappeutunutta, ränsistynyttä. Miten i9hmisistä voi tulla näin välinpitämättömiä? Ovat vanhaa kulttuurikansaa, sen he muistavat aina sanoa... Onkohan täällä missään siistiä? Olisi kiva nähdä. Moskovassa Rosan huusholli ei ollut siisti ja täällä Nanin kotona on todella likaista ja kaoottista. Tekee mieleni ryhtyä siivoamaan! Olen jo hinkannut lavuaareja ja äsken yritin pestä kylppärin lattiaa, mutta se on yhtä tyhjän kanssa. Koko kylpyhuone pitäisi jynssätä. No, se siitä. Kun jonakin päivänä tiedän, miten kauan Nani on poissa, voin sen tehdäkin. Nyt nolottaisi meitä kumpaakin, jos hän tulisi, kun minä siivoan
Ana, Nanin kehitysvammainen 18 ? vuotias tytär hössöttää tuossa vierelläni koko ajan. Se on erittäin hermostuttavaa, enhän ymmärrä yhtään mitään, eikä hän ymmärrä etten minä ymmärrä...Hän istuu tuossa vieressä ja tuijottaa minua hartaasti.”

Niin kuin ”omat kehitysvammaiseni” on Anakin ”inspiraattori”. Hänen takiaan Nana työskentelee Camphill-kylän perustamiseksi.
Tuossa vaiheessa luulin oleilevani Tbilisissä vain ”muutaman päivän”. Mikäpä siellä oli ollessa, Nani oli poissa päivät, huoneisto oli tyhjä. En kuitenkaan tuntenut oloani luontevaksi. ” Minua surettaa Nanin ja Levanin suhde. Levanilla oli vaikeuksia hyväksyä , että Nani on niin paljon poissa ja ajatuksensa aina Megsuurin asioissa. Hän ymmärtää kuulema toki työn tärkeyden, mutta miksi juuri Nanin pitää se tehdä.( Ani ei ole Levanin tytär.)Taas yksi ihmissuhde, joka kärsii tuollaisessa tilanteessa. Palaa mieleen aika Raimon kanssa, kun koulutyö tuli väliimme. Tai nykyään oma tilanteeni, kun ”itä-työ” on tullut minun ja Hans-Göranin väliin.”

Seuratessani Nanin ja Nican uupumatonta työskentelyä tuli joskus mieleeni, että voisinkohan jotenkin auttaa... Oikeastaan huvittavaa miten paljon likaisuus ja muu siivottomuus minua ärsyttivät. ”M-L puhuu kuin vanha pölyaivo - mutta toisaalta minut tuntien, se kai kertoo täkäläisen nuhruisuuden määrästä.” Voisin muka esimerkilläni opettaa ...höh, höh...
28.09.1990
”Toinen päivä päättymässä. Tulin juuri tänne Nanin luo, ”kotiin”, pedagogisesta tapaamisesta. Elisabeth Luetke, joka biodynaamikkomiehensä kanssa on Tbilisissä, piti nukentekodemonstraation ryhmälle erityisopettajia. Miellyttäviä ihmisiä, jotkut vallan hurmaavia.----Näiden samojen ihmisten kanssa minun on tarkoitus pitää seminaari. Uhkaavat ryöstää minut jonnekin viideksi päiväksi. ...
--- Thomas Luetke on Ruotsin biodynaamisen seuran puheenjohtaja. Läsnä oli Tea, tulkkina. Hän on vastedes minun tulkkini.
Eilen illalla oli täällä käymässä ja Thomasta tapaamassa Gruusian vihreitten johtaja (!?), joka haluaa saada muutoksia aikaan maanviljelyssä ja on Nanin kautta kuullut biodynaamisesta viljelystä. Hän haluaa nyt kuulla siitä enemmän. Yrittää järjestää joillekin täkäläisille mahdollisuuden lähteä Järnaan opiskelemaan. Huomenna lähdemme (yhteensä 15 henkeä) Tellaviin pariksi päiväksi ja tutustumme erilaisiin tiloihin.”



29.09.1990 Mikaelin päivä, ja Tiinan syntymäpäivä -valitettavasti en voi soittaa ja onnitella.
” Tämä on ollut suunnattoman hieno päivä. Istun Nanin kovin keskeneräisen palatsin yläkerran huoneessa. Ei ole talo sitten viime näkemän vuonna 1987 paljoa edistynyt! Ulkona sataa kaatamalla, on ukonilma. Olemme siis Telavi´ssa.
Tulimme tänne kolmella autolla joskus ennen kello kahta. Söimme mitä Nani oli tuonut mukanaan ja lähdimme sitten katsomaan erilaisia sovhooseja ja maa-alueita. Näimme viinitarhoja loputtomiin. Meille esiteltiin iso navetta, jossa kauniita mutta laihoja lehmiä, antavat maitoa keskimäärin 3000 litraa per vuosi. Olen rakastunut joihinkin paikkoihin ja ihmiset ovat tosi upeita, hienoja, Jos olisin vapaa tulisin tänne! Mutta ehkä Sarvasiltojen kanssa...
Megsurin ”assosiatsiooni” omistaa ilmeisesti jo ihmeellisiä asioita, joita siis kävimme katsomassa. Tässä laajassa jokilaaksossa vuoriston juurella -noin 30 kilometriä Tellavista sijaitsee kaksi aluetta yhteensä noin 100 hehtaaria. Seutu on kaunista, maaperä hedelmällistä - sinne Nani & co haaveilevat rakentavansa Camphill-kylänsä. Gremin kylässä on sitten se paikka, johon muuttaisin heti eli johon rakastuin valtavasti. Satakunta vuotta sitten rakennettu kivitalo, jonka ympärillä neljän hehtaarin hedelmätarha: omenapuita, päärynää, kvitteniä, luumuja, kirsikoita, granaattiomenaa, subtrooppista vehreyttä. Rappioestetiikkaa: rähjäisen kivitalon kivijalastakin tunki itsensä aurinkoon ruusupensas. Puiden alla oleskeli vasikoita, kalkkunalauma, jokunen sika. Tunnelma kuin niissä filmeissä, joita venäläiset niin hurmaavalla tavalla ovat tehneet Tsehovin näytelmien pohjalta ja joissa oleellista osaa näyttelevät juuri tuollaiset vanhat pölyttyneet talot. - Rakennus on iso, onhan se rakennettu sairaalaksi. Siellä on toistakymmentä huonetta. Tarkoitus on tehdä siitä hotelli tai vierasmaja ”Assosiatsioonin” vieraille. Ymmärtääkseni siellä on myös tarkoitus aloittaa lääkintäpedagoginen työ eli ensimmäinen hoitoperhe alkaisi toimintansa siellä. Arkkitehtiryhmä ryhtyy suunnittelutyöhön heti ja kunnostaminen voi alkaa ensi vuoden puolella. Milloin talo on valmis lienee kysymys, johon ei ole olemassa vastauksen tapaistakaan.”

Muistan olleeni suunnitelmien suureellisuudesta otettu ja täynnä ihailua....

” Gremin talolta” ajoimme valtavaan viinitarhaan, jonka työnjohtaja (?) oli syvästi kiinnostunut uudistamaan sovhoosin työskentelytapoja. ”Vihreät” olivat kuulema vaikuttaneet hänen valintaansa. Miehen nimi oli Giorgi. Hän näytti hyvin henkiseltä ihmiseltä, askeettiselta munkilta, sellaiselta, jonka edessä tunsin itseni kovin arkiseksi, jopa rahvaanomaiseksi.
Ajeltuamme hieman eksyneen oloisesti päädyimme illan jo hämärtyessä ” varikolle”. Siellä oli autoja ja traktoreita sekä kivinen rakennus katoksineen. Koko päivän oli ollut enemmän tai vähemmän sateista. Nyt taivas oli sinisen musta, vuoria ei enää näkynyt. Oli tulossa ukonilma. Tunnelma astuessamme autoista ja siirtyessämme katoksen suojaan oli sanoinkuvaamaton. Joukko miehiä oli ilmeisesti syömässä -mitä tyyppejä! Voi, en osaa tätä ollenkaan kuvata. Valaistus oli ihmeellinen kuten se usein on juuri ennen ukonilman puhkeamista. Keltainen traktori sinisenmustaa taivasta vasten. Pihalla seisovasta liedestä nousi vaalea savu, joka ei jaksanut nousta vaan levittäytyi tuoksuvana ympäristöön; pieniä arkoja koiria, joita miehet aika kovakouraisesti pitivät loitolla. Alkoi sataa, ensin raskaita pisaroita, kohta rankkasade ja vaakasuoraan välähtelevät salamat. Hetki oli huikea! Kohta valo sammui , kaikki muuttui sateisen harmaaksi, ilma viileni.
Miehiä oli paljon, mutta vain osa otti osaa keskusteluun, muut seurasivat kiinnostuneina.
Tervehtimisten ja alkukeskustelujen jälkeen meidät kutsuttiin ruokailemaan. Yksi miehistä oli alkanut valmistaa syötävää, penkit ja pitkä lankuista rakennettu pöytä kannettiin sisään ja peitettiin sanomalehdillä. Sisällä tulvahti vastaan erilaisia tuoksuja ja suloinen lämpö. Valtavassa suurista luonnonkivistä kootussa avotakassa paloi viiniköynnösrankoja . Miesten vaatteita, ja työkaluja lojui joka puolella., lavitsalla epämääräinen kasa peitteitä .
Pöydälle kannettiin muoviastioita, isoja litteitä leipiä, viinikanistereita, laseja ja lopuksi vartaissa kypsennettyä lampaanlihaa.
Ja sitten alkoivat maljapuheet! On tietenkin sääli, että en ymmärrä heidän kieltään. Pääosin Nani käänsi puheet ontuvalle saksankielelleen ja jo siitä sain aavistuksen heidän kansansielunsa olemuksesta. (! ?). Kokemukseni antoi minulle aiheen omaan ”maljapuheeseeni” -että kaikesta mitä siinä koin ja aistin ilmenee vanha hieno kulttuuri, joka saa minut tuntemaan itseni metsäläiseksi. Sain siitä hyvästä suudelman kädelle komealta Tamakselta. Maljapuhe seurasi toistaan ja välillä he lauloivat. Gruusialainen laulu on tunnetusti ihan juttu sinänsö kansanmusiikissa. Miehet eivät olleet kuulema aikaisemmin laulaneet yhdessä, mutta se kuulosti upealta. Ulkoa tuli miehiä sisään yhtyäkseen lauluun. Ymmärtääkseni he ainakin jossakin määrin improvisoivat, joka tapauksessa he laulavat moniäänisesti.
Nani nousi, oli aika lähteä. Ulkona satoi kaatamalla, yö oli säkkipimeä. Autojen valot olivat ainoa valonlähde koko tapaamisen ajan.
Siinä Ladassa, jossa olin kyydissä ja jota Nica ajoi, toimi puolitoista etuvaloa ja takana vain jarruvalot, niinpä Nica ajoi ensimmäisenä. Toisessa autossa paloi vain yksi etuvalo. Loputtomalta tuntuva viinilaakso oli todella pimeä ja tie -no, se nyt oli sellainen kuin tie pellolla voi olla kun on satanut tuntikausia. Onneksi yksi työntekijä opasti meidät pois pellolta. Hyvin hitaasti ajaen päädyimme vihdoin Nanin talolle.
Nica on 34 vuotias vaatimattoman näköinen arkkitehti. Hänessä on lämpöä ja herkkyyttä, hän on hyvin älykäs ja sen lisäksi kuulema viisas. Nani arvostaa häntä suuresti. Nica tuntuu olevan hänen tärkein työtoverinsa tässä ” assosiatsiooni” -asiassa. On erittäin surullista, ettei meillä ole yhteistä kieltä. Nican englanti on kovin vaatimatonta tasoa, joskin hän käyttää sitä taitavasti. Hän julisti heti - tai julistaa- sana on väärä, hän puhuu intensiivisesti hiljaisehkolla äänellä - niin, hän siis sanoi heti tavatessamme, että olen hänen siskonsa ja hän on veljeni. Hän on sanonut Nanille, ettei ole ihme, että tämä rakastaa minua. ”

2/10 Tbilisi
”Olen houkka! Tyhmä naisparka! Vanha lemmenkipeä täti-ihminen! Toivottavasti Nica ei näe lävitseni. Onhan tämä ihan älytöntä. Mutta on se nyt mitä tahansa, tosiasia on että kaipaan ihan kamalasti kosketusta, paljasta ihoa, hellyyttä, himoa, läheisyyttä. Ja koen itseni yht´äkkiä pettyneeksi vanhaksi houkaksi, joka yrittää nuorekkaasti pörhistellä harvenneita ja kuluneita höyheniään. Nican ei tarvitse kuin katsoa lämmöllä tai koskettaa nopealla liikkeellä ohimennen kättäni kun jo halu tulvahtaa olemukseni läpi. Ja siinä hänen kanssaan suuta soittaessani tai ilahtuessani hänen näkemisestään, lämpöisiä hymyjä vaihtaessamme unohdan sen, mitä sitten näen peilissä.”
Sitä samaa on enemmänkin mutta eiköhän tuo riitä ...
Seuraavana aamuna kirjoitan:” Lievän viinihumalan juttuja, mutta toki kipeän tosia. Elämä on irvokasta, koomista, mielenkiintoista...”

5/10 Tellavi
”Istun yksin Nanin talossa. Lähdimme aamulla Tbilisistä aamulla yhdeksältä. Retken pääasia on ollut tyrnimarjapensaikkojen löytäminen. Weleda ostaisi tyrnimarjoja! Niitä kasvaa jokilaaksoissa. Kahdella Ladalla olemme kolunneet mitä hurjimmat paikat pitkin jokilaaksoa. Tyrnimarjakoe-erän poimimme joen rannalta ajettuamme kuivaa uomaa pitkin. Vain paikkapaikoin oli joitakin kapeita ja matalia vesisyvänteitä, muuten pohja oli kuiva ja kokonaan kivien peitossa. Joen reunat olivat paikoin kymmeniä metriä korkeat ja kohtisuorat, täkäläistä minulle outoa maalajia, hiekkaa, kiveä ja kovaa hiekkakiveä. Vierailimme sovhoosissa, kävimme syömässä jotain jauhelihaa sisältäviä nyyttejä ankeassa paikassa maantien varressa.
Tutustuimme yhden Alecon biodynaamiseen karjatilaan (mikähän siellä oli biodynaamista???) Aleco on antroposofi ja kuulema liikemies, joka antro-ystäviensä kanssa on hankkinut 230 hehtaarin karjatilan. Siellä oli satakunta lehmää, jotka antavat maitoa kuusi litraa vuorokaudessa! Mahdoinko ymmärtää väärin? Osa tilasta oli ylätasangolla. Ajoimme myös sinne, tie oli aivan kamala mutta ylhäällä oli kieltämättä erittäin kaunista. Siellä on lähteitä ja niiden vesi syö tietä virratessaan alas rinnettä. Näimme kauniisti kynnettyä peltoa, johon keväällä istutetaan perunaa. Siellä vaelteli mulleja ja sikoja. Sikojahan täällä kuleksii kaikkialla. Erilaisia, erivärisiä, erikokoisia jopa karvaisia. Oli tuttuja ja tuntemattomia kasveja, oli minttuja ja syyskrookuksia, ruusupensaita punaisine kiulukoineen, orapihlajapensaita ym, ym. Kylmä siellä oli, aurinko laskeutui vuorenharjanteen taakse ja ilma jäähtyi rajusti.
Loputtomalta tuntuneen ajon jälkeen tulimme tänne, ja kun kaikki hyvästelemiset oli hyvästelty, jäin yksin.”

Yksin! Yksin Gruusialaisessa kaupungissa, kapean kadun varrella sijaitsevassa keskeneräisessä punatiilitalossa, jota en ollut vielä edes kokonaan nähnyt - millainen on yläkerta, millainen on se kellari, jossa asuu joku Tamara, jonkinlainen talon tonttu tai vahti. Tamara ei puhu kuin venäjää, jota en osaa sen enempää kuin gruusian kieltäkään. En edes tiedä, onko hän nyt talossa.
Oli ilta, ulkona on pilkkosen pimeää. Talo on kylmä, en saa tulta syttymään avotakkaan. En uskalla vielä nousta yläkertaan siihen pieneen huoneeseen, jossa minun on tarkoitus nukkua, sillä Nani oli jo ehtinyt hälyttää jonkun naapurin minua katsomaan tänään tai huomenna, ehkä tulla tupsahtaa... Äsken joku pariskunta jo tuli ylös ulkoportaita, mutta en saanut ovea auki! He kuitenkin tulivat Nania tapaamaan. Toivottavasti ei kukaan tule enää tänään, kellokin tulee jo yhdeksän. Menen yläkertaan, täällä on kylmä. Löysin sähkölämmittimen, vien sen huoneeseeni.

Kiivettyäni yläkertaan kävin likaisessa vessassa, puhdistin kasvoni, vedin ylle eilen Tbilisistä ostamani pitkävartiset villasukat. Toikkaroin vielä alakertaan tarkistamaan kaasun ja että ulko-ovet ovat kiinni. Ja sitten -häpeän tunnustaa- laitoin huoneeni oven lukkoon. Eli oikeastaan olen loukussa! Kaverina iso musta kärpänen, se ei edes pörise, palelee sekin. Ulkoa kuuluu autojen ääniä ja koirien haukuntaa, kaikki outoja, joista en vielä osaa arvioida, tulevatko kaukaa vai läheltä, onko joku tulossa ylös luiskaa pihalle vai meneekö vain ohi tuossa kujalla. En tiedä, onko Tamara kotona, en edes ymmärrä, missä ”alhaalla” hän voisi asua.
Marc ja Nica lupasivat ajatella minua. Marc oli ilmeisen otettu siitä, että jään tänne yksin. Nica halasi minua yht´äkkiä lähtiessään, ilmeisesti hänestäkin tuntui hieman pahalta. –On muuten kuin täydenkuun juuri kai tänään kääntyessä pienenemään myös ihmeellinen innoittuneisuus ja koskemisen , likelle tulemisen tarve olisi ohi. Omalta puoleltani koska masennuin ikääni ja olin mielestäni ihan ruma , ruma ja vanha, tuskin kehtasin katsoa Nicaan päin. Että olenkin houkka! Nica on tietenkin kaken aikaa olut tietoinen iästäni. Ihastukasensa n ihastumista ihmiseen. Minä hölmä ihastumaan...! No, mikä ettei, olenpahan ollut iloineen ja lämmin, olemme siten tulleet tutuiksi ja jotenkin kavereiksi. Sehän onkin ihastumisen funktio!!!!
Minun on tunnustettava, että on kolkkoa olla oudossa isossa talossa, jossa on niin monta tilaa, koloa ja komeroa, joita en tunne. En ainakaan toistaiseksi pelkää. Tuntuu kuin Marcin ajatukset voisivat auttaa minua tuntemaan oloni turvalliseksi.
Huomenna aion siivota. Se on kokemukseni mukaan tepsivä keino vallata tila omakseen, keino kotiutua. Siivousvälineet ovat olemattomat, mutta eiköhän niilläkin jotakin saa aikaseksi. Hyvää yötä.”

VANHENEMINEN

Kirjoittajatreffiryhmämme -huh mikä sana - otti pidemmän ajan teemaksi yhteisen kokemuksen vanhenemisesta, yhteisen mutta silti persoonallisen. Kirjoittelemme mieleenjohtumia kotonamme ja luemme toisillemme tavatessamme.

Kirjoitin jotakin sekavaa sipulista ja poistin sen äsken. Sipuli on ollut minulle kuva kerroksista, jotka ovat ytimeni ympärillä -ja alunperin, joskus puoli vuosisataa sitten oli kysymys siitä, mikä ,mitä tuo ydin on. Mitä jää jäljelle, mikä osa minua, kun sipulia kuoritaan? Kun riisutaan kerroksia: olen suomalainen, sellaiset ja sellaiset vanhemmat, koulutus, lukemani kirjat ym, ym, ym Mikä on sipulin vanhin, mikä uusin osa? -Jouduin upottavalle ajatussuolle pohtiessani sipulikasvin eri muodonmuutoksia kuvana ihmisen kehityksestä. Eksyin sukupolvien ketjuihin, jopa inkarnaatioketjuihin... Luovuin. Eihän Guenter Grass´kaan harhautunut tuolleen, järkevä miesolento kun on, sipulia kuoriessaan. Aiheesta toki voisin kirjoittaa paljonkin, mutta se ei nyt kuulu tehtävän luonteeseen,kai.

Muistui mieleeni hetki ja tilanne, jolloin totesin Raimon vanhenneen. Syleillessäni häntä tunsi käteni selkää hyväillessään, että selän iho oli muuttunut. Raimohan oli hoikka mies, ei rasvaa ihon alla, ihon joka oli sileä ja kiinteä. Nyt se oli jotenkin irti kropasta, tuntui löysää sormien välissä. Edelleenkään ei sormien väliin jäänyt kuin jokunen milli, ei todellakaan rasvaa. Raimo oli noin viisikymppinen.
Olen saanut vuosien mittaan seurata kuinka oma ihoni vanhenee. Nyt kyynärvarren iho näyttää kreppipaperilta. Verisuonet näkyvät yhä selvemmin. Käden selkä on löysän kreppipaperin peittämä, "allit" kuin tyhjät ohuen ohuet säämiskäpussit.
Käsien verisuonet ja ohuen sormiluut ovat yhä enemmän pinnalla. Niiden hauraus suorastaan pelottaa... Saatan myös todeta, että ovat kuin oudon vaalean liskon ulokkeet. Käteni eivät enää toimita muuta kuin arkisia välttämättömiä askareita -eivät hyväile ketää, eivät edes koiraa tai kissaa.

Hautajaiset Georgiassa

Kuollut vanha mies makaa keskellä yläkerran huonetta komealla itämaisin matoin peitetyllä pöydällä päällään kauniita kudonnaisia. Vain kasvot ovat paljaina, vanhan miehen kuoppaiset posket, komea kaukasialainen nenä, partaa, syvällä olevien silmien kaunis kuperuus.
On hautajaistilaisuus Gremissä, pienessä georgialaiskylässä. Oltiinkohan tuota Nuron isääkin heti kuoleman tultua itketty koko kylän kuullen? Sellaista hurjaa vaimon itkua olin joitakin aikoja aikaisemmin kuullut kylällä. Nytkin itketään.
Tilaisuutta varten on huone tyhjennetty, vainaja makaa keskellä , seinän vierillä on joitakin tuoleja. Siinä minäkin ystävättäreni Nanin kanssa istun. Läsnä on vain naisia. He kulkevat vainajan ympäri pysähtyen tervehtimään hänen kasvojensa kohdalla. Hyvästijätön aloittaa leski. Pitkin itkupuhein hän kertoo vainajalle ja meille,miten hyvä aviomies tämä oli, hän kiittää miestä yhteisistä vuosikymmenistä, tuesta ja turvasta, siitä miten hyvä isä hän on ollut lapsilleen. Nani kääntää minulle itkijöiden sanoja. Lopuksi mekin nousemme ja käymme tervehtimässä leskeä ja vainajaa kumartaen, päätä nyökäten.
Kun hyvästijätöt on suoritettu alkaa hautajaisateria.Pihalla on odottamassa pitkä lankuista rakennettu pöytä. Piha on ankea, ei siellä kasvateta kukkia. Kanat ja possut on varmaan häädetty juhlan alta pois piiloon. Pöydällä ei ole liinaa (muistaakseni)
mutta sille kannetaan suurissa alumiiniastioissa ruokaa ja muovikanistereissa talon omaa viiniä. On suuria kekoja vain hautajaisissa tarjottuja kokonaisina kypsennettyjä vehnänjyviä. Ja on kaikkiin georgialaisiin juhliin kuuluvia erilaisia liharuokia; lihaa keitettynä, paistettuna ja pariloituna, nautaa , sikaa, kanaa. On ihanaa öljyssä paistettua munakoisoa, erilaisia kaaliruokia, litteää vehnäleipää. Varmaan on teurastettu omia elukoita ja kerätty oman pienen maatilkun tuotteita.
Jokaisella kyläläisellä on pieni yksityinen viinitarhansa. Kylä on ollut viininviljelykolhoosi, jossa nyt vallitsee siinä asiassa kaaos....on "Gorban" aika ja kolhoosit lopetetaan eikä uutta omistusjärjestystä vielä ole!
Olen uusi kylässä, herätän uteliaisuutta, mutta nyt ei ole aika sitä tyydyttää, sitä paitsi meiltä puuttuu yhteinen kieli. Näen kuitenkin tuttuja nuoria miehiä. He työskentelevät Nanin kehitysvammartyötä varten hankkimassa vanhassa talossa ja sen suuressa hedelmätarhassa. Nuro on heidän työnjohtajansa, kai. Tulemme varmaan tutustumaan lähemmin...
Ruokailun jälkeen saattoväki alkaa kokoontua talon ulkopuolelle kujalle. Odotamme miehiä, jotka kantavat vainajaa. Kuljemme pitkänä vaitonaisena jonona hitaasti kylän ulkopuolella sijaitsevalle hautausmaalle. Paikka on hieman ankea puuton alue, kovin erilainen kuin omat kalmistomme. Vaikka Georgia on maailman vanhimpia kristittyjä maita, en näe ristejä. Kommunismi lienee tehnyt tehtävänsä. On laakeita pystyssä seisovia kiviä, joissa on teksti ja valokuva vainajasta. Kauniit georgialaiset kirjaimet tekevät outouttaan koristeellisen vaikutuksen.
Vainajaa odottaa avoin hauta, johon hänet lasketaan vain liinoihin käärittynä. Meille tarjotaan pikarillinen viinaa, minkä jälkeen poistumme. Vain lähimmät omaiset viipyvät vielä haudan ääressä. Sekä miehet,jotka sen sitten sulkevat. Ei mitään puheita. ei pappia, ei laulua.
Seitsemän vuorokauden jälkeen ja taas neljänkymmenen vuorokauden jälkeen haudalla kuulema taas käydään. Seurustellaan, syödään ja juodaan .

Enpä silloin vielä tiennyt, mitä olen kohta Nanille lupaava: että tulen häntä auttamaan hoitokodin kehittämisessä vuodeksi, pariksi!!!! En tiennyt, että nuo köyhät talot ja muhkuraiset kujat ankkoineen, vapaana kulkevine sikoineen , laitumelta palaavine nautoineen tulevat melko tutuiksi ja että nuo miehet, Suro, Malhas ja Luka sekä tulkkini Marika tulevat olemaan päivittäin seuranani. Marikaa en ollut vielä tavannut, mutta varmaan hän oli hautajaisissa läsnä. -Vähänpä ihminen tietää....

.

"Mitä tapahtuisi jos kaikki ....?"

Opettajien tupakkahuoneessa oli ahdasta. -Niin, 1970 -luvulla oli opettajilla tupakkahuone Helsigin Rudolf Steiner -koulussa. Se oli mukava paikka meille tupakoiville, varmaan savuinen ja haiseva näin jälkeenpäin ajatellen. Niinpä kului sisupastilleja ja hajuvettä; mikä hajusekoitus, miten oppilaat mahtoivat sen kokea. Se oli "meidän maikan ominaistuoksu". Hajuvedet olivat Raimon matkoilta tuomia kalliita parfyymejä.Välillä poltin sigarilloksia, mutta se piti lopettaa, "tumpit" haisivat kamalan pahalle...
Meitä tupakoijia ei ollut monta, mutta nyt siellä oli vieras nuori mies, opiskelija, joka oli tutustumassa steinerkouluun. Hänenkö takiaan siellä oli jopa Aijami Wilenius, joka ei todellakaan tupakoinut. Jostakin syystä tuli puhe biodynaamisesta viljelystä. En voi muistaa keskustelua.
Mutta tämä jäi mieleen:
Kaveri tokaisi , että mitä tapahtuisi jos kaikki yht' äkkiä alkaisivat viljellä biodyynaamisesti? Ihmiskunta kuolisi nälkään!
Johon Aijami : "Eihän sellaista tapahdu, että kaikki yht´äkkiä ryhtyvät biodyynaamikoiksi!!!!!"


Nöykkiö- kotimme makuuhuoneessa -jostakin syystä on jäänyt mieleen, että makuuhuoneessa, Raimo seisoo peilin edessä, yritämme taas keskustella tilanteestamme, halustani erota ja jatkaa opettajatyötäni, hänen vastenmielisyydestään steinerkoulua kohtaan.Yrittääkö hän vihdoin osoittaa kiinnostusta työtäni kohtaan sanoessaan, että selitä nyt sitten, mihin steinerpedagogiikka pyrkii. Minä selittämään, miten pyrkimys on "kasvattaa vapauteen". auttaa kasvamaan niin, että aikuisena on käytössään mahdollisimman runsaat ja monipuoliset eväät kehittää itseään henkisesti vapaaksi ihmiseksi. En toki muista, mitä Raimolle puhuin, mite selitin asiani, mutta muistan miten hän kiivaasti sanoo:
"Mitä tapahtuisi, jos kaikki Afrikan neekerit yht´äkkiä olisivat vapaita!? Kaaos ja anarkia!"
" Nyt et kyllä ymmärtänyt mitä tarkoitin! Eihän siitä nyt ole kyse. Eihän sellaista tapahdu, että yht´äkkiä kaikki ....!"


TV:ssä tuli äsken - 2010 ensimmäisellä viikolla- ohjelma Italian homofobiasta. Siinä mies kadulta, mielenosoituksen keskellä sanoii toimittajalle:
"Mitä tapahtuisi jos kaikki olisivat homoja? Ei syntyisi enää lapsia. Ihmiskunta kuolisi sukupuuttoon!!!!"

PERSIKKA

Sametinpehmeä hieman nukkainen pinta, jota on suloista hellästi hyväillä ja joka tuntuu lämpöiseltä poskella.
Miten kuvata persikan väriä? Pulma on ratkaistu sillä, että sanotaan sen ja sen olevan persikan värinen, että maalaan seinäni vaalean persikan väriseksi. Fuskua tietysti,pitäisihän nyt jotakin voida sanoa, onhan hassua selittää, että persikka on persikan värinen. Vaikka tottahan se on....
Katselen ympärilleni etsien persikan väriä tekstiileistä,tauluista.....kunnes melkein unohdan , en enää näe muistisilmilläni, millaisia olivat Istanbulin persikat. Päädyn kahteen kuvaan. Toisessa on komea etelä-pohjalainen maalaistalo. Se on maalattu punamullalla mutta sen ikkunallinen kuisti on okranvärinen. Okraan jos sekoittaisi hieman punamultaa, epätasaisesti...

Toinen kuva on venäläisen naistaiteilijan Woloshinan maalaama arkkienkeli Mikael. Enkelin ympärillä loistaa kultavaloa ja miekasta leviää tulenlieskoja. Kaiken loiston keskellä voi tavoittaa persikan väriä.

Yllätyksekseni totean, että äitini maalaaman omakuvan otsassa on liiankin kypsää persikkaa ja poskissa sellaista tummaa rusotusta, jota saattaa nähdä joissakin lajikkeissa.  Huomio on hätkähdyttävä.

 Mustan äidin posken, sen osan, joka on lähinnä korvaa. 

Se oli suloisen pehmeä ja nukkainen.

 Kuin persikka.

Noiden värikylläisten muistikuvien seuraan pyrkii hyvin erilainen värimaailma, valkoinen. Norsunluinenko?  Hyvin vanha ja hyvin laiha nainen makaa sikiöasennossa dementiaosaston laidallisessa vuoteessa. Katselen häntä suorastaan lumoutuneena. Hän on kaunis kuin vanha kallisarvoinen veistos.Valkoiset runsaat hiukset, iho läpikuultavan kalpea. Nukkuu.

Ja tuossa korvan juressa on nukkainen poski.

Ojennan käteni ja kosketan kevyesti tuota riipaisevaa syvennystä. Välittömästi vanhus kääntää päänsä kättäni kohti ja suu alkaa mussuttaa imemisliikettä. Järkyttyneenä poistun vuoteen äärestä.Tuollainenko voi olla ihmisen viimeiset vaiheet! Sitäkö tarkoitetaan, kun sanotaan, että tulemme vanhuudessa lapsiksi jälleen?

Onneksi ei äidin tarvinnut tuota vaihetta kokea. Entä minä....?

Mutta persikka, persikat Istanbulissa. Nuo persikaksi kutsutut, mitä joskus näkee vaikkapa Salen hedelmätiskillä, eivät juurikaan muistuta Istanbulin persikoita.

Natalie Goldberg,, you asked it I could eat five peaches in a row. Yes, I once ate six ripe peaches in a row.

Persikkaa ei saa koskea kovin sormin. Persikka on herkkä, herkkänahkainen. Ei kauppiaskaan sallinut asiakkaan koskettelevan hedelmää. Oli kuin persikka olisi ollut jotenkin erikoisasemassa hedelmäkauppiaan myymälässä.Vaikka tuskin hän tiesi mitään siitä, että Kiinassa persikkaa pidetään pitkäikäisyyden symboolina. Se esiintyy useiden veistoshahmojen kädessä ja siihen liittyy monia legendoja.En yhtään ihmettele!

Olin ostanut kilokaupalla persikoita Uluksen hedelmäkauppiaalta. Olinkohan milloinkaan sellaisia syönyt? Se omansalainen kuori tuntuu suussa hieman nahkamaiselta. Kun kuoren on hampaillaan avannut, pursuaa hedelmästä makeaa mehua, jonka makua en aio yrittää kuvata, sillä vaikka näen ja melkein tunnen persikan muistiaisteillani, en nyt saa tuntumaa mausta. Ahmin niitä kuusi kappaletta leuka ja rinnukset tahmeina makeasta mehusta. Olin hurmaantunut. Ei tullut mieleeenikään pestä niitä! En tullut ajatelleeksi, että juuri niiden nukkainen pehmeys tekee niistä varsinaisia pölynkerääjiä. Sain melko välittömästi kamalan ripulin, sen ainoan koko Turkissa asumisemme aikana. Että se jäi ainoaksi ei suinkaan johtunut erityisestä varovaisuudestani, pikemminkin päinvastoin. Olin varovainen vain kohtuullisessa määrin ja siksi pysyin ja pysyimme terveinä .

Lisäsivätkö Turkissa syömäni  lukemattomat persikat elinvuosiani?! You ´ll never know...

ITKEMISESTÄ

”Itketkö sinä koskaan?!” kysyi ystävätär pöydän yli innokkaasti kumartuen.
Ja vieressäni toinen hymisi hyväksyvästi.
”Enpä juuri” vastasin reippaasti ja hymyillen. Tiesinhän mistä oli kysymys. Tunteiden tunnistamisesta ja ilmaisemisesta.
Tällaiseksi olen kasvatettu. Minäkin.
Itkemättömäksi. Vihaamattomaksi. Ymmärtäväiseksi.
En saanut myönnettyä, että siinä olisi mitään väärää tai valitettavaa. Onhan itkeminen itsesääliä ja itsesääli on egon käpristelyä ja siis ei toivottavaa. Vai?

Keskustelimme aiheesta hyvän tovin. Vahvimmin mieltäni askarrutti Mirjan kertomus siitä, miten hän jokin aika sitten oli alkanut hengästyä, herätä yöllä ahdistuneena ja sydän pompottaen ja miten hän oli saanut avun jossakin naisryhmässä, minkä jälkeen hän oli kamalasti itkenyt. Oudot oireet olivat loppuneet.

Sekä isä että Raimo opettivat, että itkeminen on itsesääliä ja nauraminen hysteriaa.
Äiti opetti loputonta kärsivällisyyttä ja ymmärtämistä, se kun on rakkautta.
Hans-Göran oli sitä mieltä, että en osaa ilmaista tunteitani. En ymmärtänyt. Silloin oli kai itseni hallinta onnistunut melkein täysin. Sehän on ollut ja lienee edelleen heikkouteni. Luulin sitä vahvuudeksi. Sitäkö lääkärini Vesikukka tarkoitti, kun hän puhui vanhimman tyttären, kiltin tytön, syndroomasta ja sen liittymisestä sydämeni oireiluun? Olen pyrkinyt täydelliseen itsehillintään ja elämäni hallintaan. Hans-Göran sai itsehillintäni pettämään. Hänen naisjuttunsa saivat minut itkemään, suuttumaan ja suremaan. Ilmaisin siis tunteitani ja sain kuulla, jotta viihdytkö tuossa melankoliassasi.

Entä nauraminen, ääneen nauraminen? Ei sekään ole minulle tyypillistä. Joskus Tiinan kanssa nauraessa tuntuu siltä kuin tukehtuisin johonkin sellaiseen, mitä en osaa...
Vai enkö saa?
Muistan isän raivosta valkoiset silmät hänen avatessaan keittiön oven ja karjuessaan meidät hiljaisiksi -äidin ja minut. Olimme nauraneet ääneen.
Ja muistan miten Raimo vaiensi minut hermostuessaan siihen miten Raili-kälyn kanssa naureskellen juttelin hississä matkalla ylös appivanhempien luo. Se oli kanamaista kikattamista.

Lisää aiheeseen liittyviä muistin välähdyksiä nousee mieleni.
Snoanin retriitissä, johon Hans-Göranin kanssa osallistuin, ihmettelin naista joka lounaspöydässä istui ja itki. Taustalla soi kaunis musiikki, emme puhuneet. Ja hän istuu ja itkee, eikä ollenkaan peittele sitä, ei nolostu. Kuinka hän kehtaa itkeä julkisesti? En paheksunut. Ihmettelin.

Pukkilassa olin mukana jossakin ihmeen ”purkautumisryhmässä”. En yhtään muista miten olin sellaisessa mukana. Ja siellä ihmiset itkivät ihan hillittömästi. Ja taas ihmettelin.

Aku Kopakkalan psykodraamaryhmässä järkytyin, kun osanottajat kukin omalla vuorollaan, omassa draamassaan, ratkesivat itkemään -järkevät tutut ihmiset. Kun tuli minun vuoroni, kieltäydyin viime hetkellä tuomasta omaa juttuani ryhmään.
En uskaltanut. Ajatus, että alkaisin itkeä, oli pelottava. Niin kai se on ilmaistava. Pelottava!
En ole myöskään ymmärtänyt, mikä saa ihmiset ottamaan osaa kursseille, jossa valmistetaan sanomalehdistä iso patukka, jolla sitten hakataan vihaa ulos itsestä.
Mitä vihaa?

Näin olen ihmetellyt. Ihmettelen yhä vielä. Mutta eilisen keskustelun jälkeen sallin itseni ajatella asioita uudelta kantilta, ilman torjuntaa. Leena nimittäin sanoi jotakin ymmärtämisen vaarallisuudesta, riittämättömyydestä.
Sitähän olen lapsesta saakka harjoitellut, ymmärtämistä, ihmisten ja heidän tekojensa, sanojensa, tunteidensa ymmärtämistä. Jotta ei ole tarvinnut vihata. Sitäkö se on ollut? Sillä vihaaminenhan on paitsi rumaa myös pelottavaa. Pelottavaa!
Olen siis painanut jonnekin alitajuntaan pelkoa, pettymystä, loukkaantumista, hylätyksi tulemisen tunteita, vihaa. Niinkö? Ja olen halveksinut omia kielteisiä tunteitani koska ne ovat merkki heikkoudestani?
Näinkö olen vuosikymmenet toiminut ja luullut olevani helvetin fiksu ja viisas nainen?
Lienee turha mainita, että luonnollisesti olen elämässäni myös itkenyt.

Olen tuon jälkeen harjoitellut. Kun jokin liikuttaa kirjassa tai telkkarissa, annan kyynelten tulla. Ei siitä itkua synny, mutta harjoittelen. On vaikea harjoitella itkemistä, kun ei ole mitään syytä itkeä. Mutta kun edes antaisin itselleni luvan liikuttua kyyneliin.

Viime perjantaina se tapahtui! Teemalla alkoi englantilainen sarja ”Ruokamatka Välimerellä / Korsika ja Sardinia”. Ja minä istun toosan edessä ja itken. Ihan oikeasti itken, nyyhkytän ja kyynelöin. Vielä kun itkunpuuska on ohi valuvat kyyneleet poskilleni.
Mitä itkin?
Ei enää koskaan! Sitä itkin.
Itkin ikävääni Välimerelle. Enkö tosiaan enää milloinkaan matkusta sinne, enkö enää saa rakastavin silmin katsella kumpuilevaa maastoa ja alhaalla lepäävää merta ja kauempana sinisinä siintäviä vuoria? Enkö enää milloinkaan saa astella noilla rinteillä tallaten jalkojeni alle yrttejä ja kokea niiden huumaavat aromit, kuulla kaskaiden oudon äänekkään sirityksen ja lampaiden ja vuohien mäkätyksen ja paimenen huhuilun ja nähdä edessäni Välimeren sinisyys purjeveneineen, rahtilaivoineen, värikkäine kalastajaveneineen, nähdä rinteiden sypressit, viiniviljelykset, oliivipuut. Kokea miten illalla maa on lämmin istua ja miten sametinpehmeässä pimeydessä kuuluu yölinnun ääntely. Enkä milloinkaan enää oleskele jossakin vanhassa kaupungissa tai kylässä värikkäine toreineen ja äänekkäine asukkaineen, vanhoine rakennuksineen, kapeine mäkisine kujineen, siellä täällä silmään pistävine muinaismuistoineen; vaikkapa talon seinässä pala klassista pylvästä tai rinteellä sojottava pilari. Kirkkoineen ja moskeijoineen. Keittiöistä tulvahtavat ihanat ruoanvalmistuksen tuoksut, oliiviöljy, valkosipuli, grillattu lampaanliha, yrtit , punaisena hehkuva punaviini.
”Enkö koskaan enää?” on sydäntä rutistavan tuskan aihe, joka sai minut todella itkemään! Heittäydyin sohvalle ulisemaan. Minä, hillitty minä.

”Eikö koskaan enää!?” Juuri mitään...

ONNISTUMISEN KOKEMUS

Mitä kertoa, kun juuri nyt aurinko paistaa, koivut ovat pukeutuneet heleänvihreään huntuun, kun puutarhassa kukkivat tulppaanien ja narsissien kanssa jo villit lemmikit ja kun varpuset tohkeissaan tirskuvat? Mitä kertoa, kun juuri nyt koko elämä näyttää onnistuneelta, onnistumisilta, onnelliselta? Luettelenko, mistä kaikesta voisinkaan kertoa vai tarinoinko sen enempää selittämättä vaikka siitä, miten ensimmäistä kertaa leivoin saksalaista maalaisleipää ja se onnistui.?

Silloinkin taisi aurinko paistaa, sekä taivaalla että sydämessä. Oli ensimmäinen yhteinen keväämme Mankkaalla vanhassa sotilastorpassa, jonka olimme innolla remontoineet, me, kaksi keski-ikäistä kukin tahollaan eronnutta ja vasta yhteen muuttanutta idealistia. Pieni tupamme oli siivottu suorastaan raskaalla kädellä, muuten eivät pulunpaskat edellisen asukkaan jäljiltä olisi irronneet. Torpan uusi isäntä oli rakentanut tukevan pirttikaluston ja seinähyllyn, jolla upea monivärinen kissamme Aslan af Steiner viihtyi. Päättynyt työvaihe, joka ei suinkaan ollut viimeinen, oli tarkoitus juhlistaa itse leivotulla leivällä. Se paistettaisiin siivotussa uunissa nokikolarin käytyä hoitamassa hommansa.
Mitään niin arkaaista ei meistä kumpikaan ollut milloinkaan tehnyt tai edes nähnyt tehtävän.
Uuden elämänkumppanin saksalainen ystävä oli tuonut saksalaisen juurella nostatettavan maalaisleivän teko-ohjeen. Minä en tiennyt sellaista olevan olemassakaan, juurella nostatettua leipää. Ei ollut äiti aikanaan sellaisesta puhunut, ei liioin x-anoppi. Mutta sellaista kuului nyt valmistaa kun oli oikea puilla lämmitettävä leivinuuni ja asuttiin maalla ja aiottiin viljellä omat vihannekset...
En ollut liioin koskaan leiponut leipää. Osasin valmistaa herkullisia korvapuusteja, sen oli isäni aikanaan minulle opettanut, mutta leipää en ollut koskaan yrittänyt tehdä. Niinpä suhtauduimme jännityksellä leipomiseemme ja tutkimme ohjetta hämmentyneinä:

-200 grammaa ruisjauhoja ja puoli litraa vettä sekä hapatus eli taikinan juuri sekoitetaan hyvin esim. saviastiassa. Suljetaan ilmatiiviisti! Astia asetetaan yön yli lämpimään paikkaan.
Ehkä se saviastia ei ole niin oleellinen, mutta mikä ihmeen taikinan juuri? Ei meillä ole mitään taikinan juurta. H-G soitti ystävälleen ja sai seuraavat ohjeet.
Ohje 1: 1/3 pakettia hiivaa ,5 desilitraa vettä ja 4 desilitraa ruisjauhoja sekoitetaan ja seoksen annetaan seistä peitettynä kulhossa huoneenlämmössä 1-2 vuorokautta tai
Ohje2: muutama hapanleivän pala haaleaan veteen ja ruisjauhoja, huoneenlämmössä noin 24 tuntia.
Siispä taikinan teko siirtyi seuraavaan päivään. Tämä olikin erilaista kuin korvapuustien leipominen! Teimme kuten käskettiin suuresti ihmetellen, ja niinhän siinä kävi, että seuraavana päivänä seos kupli ja tuoksui happamalta. Tuo on siis nyt se juuri!
Siitä piti erottaa osa ja laittaa jääkaappiin odottamaan seuraavaa leipomusta. Ja loput sekoitettiin ruisjauhojen, vehnäjauhojen ja ohrajauhojen sekä kirnupiimän ja veden kanssa taikinaksi. Taikinaan laitettiin kyllä myös hiivaa, mistä myöhemmin kun jo osasimme homman, luovuimme. Kun taikinaa oli voimakkaasti ja hartaasti vaivattu se jätettiin nousemaan. ”Zwei Stunden ruhen lassen”, ja kun taikina oli pari tuntia levännyt leivottiin siitä leipiä, joiden edelleen piti levätä pari tuntia.
Mutta nyt ei väännettykään sähköhellan nappia vaan piti lämmittää leivinuuni! 210 asteeseen! Miten voi tietää milloin tuossa pätsissä on 210 astetta lämmintä? Ei ole leivinuunin kyljessä lämpömittaria. Taas soitettiin saksalaiselle ystävälle, joka ei kuitenkaan osannut sanoa muuta kuin että aja kauppaan ja osta mittari, sellainen joka työnnetään vaikkapa paistin kylkeen. Niinpä leivät joutuivat lepäämään vielä paljon kauemmin. Uunikin osoittautui liian kuumaksi. Ohjeessa luki: ”Wasser zugiessen” eli uuniin piti heittää vettä kosteutta antamaan, joten heitimme sinne kylmää vettä reippaasti toivoen ettei vanhan uunin tiilet halkea ja pidimme luukkua auki samalla seuraten huolestuneina leipiämme. Kuten käy, jos liiaksi lepäilee - ne osoittivat veltostumisen merkkejä. Vihdoin poistettuamme hiilet ja mittarin näyttäessä vaaditut 210 astetta työnsimme varovasti limput uuniin 90 minuutiksi. Tiesin, ettei uuniin saa kurkistaa , mutta vaikea meidän oli hillitä uteliaisuutemme.
Kun keittiöön alkoi levitä kypsyvän leivän lupaava tuoksu melkein tanssahtelimme innosta, se onnistuu, se onnistuu! Ja lopulta saimme ottaa uunista upeat maalaisleivät, kauniin ruskeat, kuumat ja huumaavan ihanasti tuoksuvat. Jo niitä olikin leivottu! Yli vuorokauden ajan! Vain hetken maltoimme odottaa niiden jäähtymistä vaan sitten piti leikata kummallekin viipale ja laittaa voita päälle ja tuntea tuo ikiaikainen tuoreen kuuman leivän tuoksu-maku suussa ja sieraimissa. Ja piti ottaa toinen ja vielä toinen viipale.
Tuntui kuin nyt vasta viipyisi pirtissä oikean tupasen tuoksu, palavan puun ja herkullisen hapanleivän aromit.

Xxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxx

Mihin kulkeutuivat tuon lemmenpesän vanhat hirret, kun torppa purettiin kehä kakkosen alta pois? Joku ne kuulema vei jonnekin...Itse muutimme ihan oikeasti maalle, Karjalohjalle.
Ja siellä oli paljon isompi leivinuuni!
xxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxx