Hautajaiset Georgiassa

Kuollut vanha mies makaa keskellä yläkerran huonetta komealla itämaisin matoin peitetyllä pöydällä päällään kauniita kudonnaisia. Vain kasvot ovat paljaina, vanhan miehen kuoppaiset posket, komea kaukasialainen nenä, partaa, syvällä olevien silmien kaunis kuperuus.
On hautajaistilaisuus Gremissä, pienessä georgialaiskylässä. Oltiinkohan tuota Nuron isääkin heti kuoleman tultua itketty koko kylän kuullen? Sellaista hurjaa vaimon itkua olin joitakin aikoja aikaisemmin kuullut kylällä. Nytkin itketään.
Tilaisuutta varten on huone tyhjennetty, vainaja makaa keskellä , seinän vierillä on joitakin tuoleja. Siinä minäkin ystävättäreni Nanin kanssa istun. Läsnä on vain naisia. He kulkevat vainajan ympäri pysähtyen tervehtimään hänen kasvojensa kohdalla. Hyvästijätön aloittaa leski. Pitkin itkupuhein hän kertoo vainajalle ja meille,miten hyvä aviomies tämä oli, hän kiittää miestä yhteisistä vuosikymmenistä, tuesta ja turvasta, siitä miten hyvä isä hän on ollut lapsilleen. Nani kääntää minulle itkijöiden sanoja. Lopuksi mekin nousemme ja käymme tervehtimässä leskeä ja vainajaa kumartaen, päätä nyökäten.
Kun hyvästijätöt on suoritettu alkaa hautajaisateria.Pihalla on odottamassa pitkä lankuista rakennettu pöytä. Piha on ankea, ei siellä kasvateta kukkia. Kanat ja possut on varmaan häädetty juhlan alta pois piiloon. Pöydällä ei ole liinaa (muistaakseni)
mutta sille kannetaan suurissa alumiiniastioissa ruokaa ja muovikanistereissa talon omaa viiniä. On suuria kekoja vain hautajaisissa tarjottuja kokonaisina kypsennettyjä vehnänjyviä. Ja on kaikkiin georgialaisiin juhliin kuuluvia erilaisia liharuokia; lihaa keitettynä, paistettuna ja pariloituna, nautaa , sikaa, kanaa. On ihanaa öljyssä paistettua munakoisoa, erilaisia kaaliruokia, litteää vehnäleipää. Varmaan on teurastettu omia elukoita ja kerätty oman pienen maatilkun tuotteita.
Jokaisella kyläläisellä on pieni yksityinen viinitarhansa. Kylä on ollut viininviljelykolhoosi, jossa nyt vallitsee siinä asiassa kaaos....on "Gorban" aika ja kolhoosit lopetetaan eikä uutta omistusjärjestystä vielä ole!
Olen uusi kylässä, herätän uteliaisuutta, mutta nyt ei ole aika sitä tyydyttää, sitä paitsi meiltä puuttuu yhteinen kieli. Näen kuitenkin tuttuja nuoria miehiä. He työskentelevät Nanin kehitysvammartyötä varten hankkimassa vanhassa talossa ja sen suuressa hedelmätarhassa. Nuro on heidän työnjohtajansa, kai. Tulemme varmaan tutustumaan lähemmin...
Ruokailun jälkeen saattoväki alkaa kokoontua talon ulkopuolelle kujalle. Odotamme miehiä, jotka kantavat vainajaa. Kuljemme pitkänä vaitonaisena jonona hitaasti kylän ulkopuolella sijaitsevalle hautausmaalle. Paikka on hieman ankea puuton alue, kovin erilainen kuin omat kalmistomme. Vaikka Georgia on maailman vanhimpia kristittyjä maita, en näe ristejä. Kommunismi lienee tehnyt tehtävänsä. On laakeita pystyssä seisovia kiviä, joissa on teksti ja valokuva vainajasta. Kauniit georgialaiset kirjaimet tekevät outouttaan koristeellisen vaikutuksen.
Vainajaa odottaa avoin hauta, johon hänet lasketaan vain liinoihin käärittynä. Meille tarjotaan pikarillinen viinaa, minkä jälkeen poistumme. Vain lähimmät omaiset viipyvät vielä haudan ääressä. Sekä miehet,jotka sen sitten sulkevat. Ei mitään puheita. ei pappia, ei laulua.
Seitsemän vuorokauden jälkeen ja taas neljänkymmenen vuorokauden jälkeen haudalla kuulema taas käydään. Seurustellaan, syödään ja juodaan .

Enpä silloin vielä tiennyt, mitä olen kohta Nanille lupaava: että tulen häntä auttamaan hoitokodin kehittämisessä vuodeksi, pariksi!!!! En tiennyt, että nuo köyhät talot ja muhkuraiset kujat ankkoineen, vapaana kulkevine sikoineen , laitumelta palaavine nautoineen tulevat melko tutuiksi ja että nuo miehet, Suro, Malhas ja Luka sekä tulkkini Marika tulevat olemaan päivittäin seuranani. Marikaa en ollut vielä tavannut, mutta varmaan hän oli hautajaisissa läsnä. -Vähänpä ihminen tietää....

.

"Mitä tapahtuisi jos kaikki ....?"

Opettajien tupakkahuoneessa oli ahdasta. -Niin, 1970 -luvulla oli opettajilla tupakkahuone Helsigin Rudolf Steiner -koulussa. Se oli mukava paikka meille tupakoiville, varmaan savuinen ja haiseva näin jälkeenpäin ajatellen. Niinpä kului sisupastilleja ja hajuvettä; mikä hajusekoitus, miten oppilaat mahtoivat sen kokea. Se oli "meidän maikan ominaistuoksu". Hajuvedet olivat Raimon matkoilta tuomia kalliita parfyymejä.Välillä poltin sigarilloksia, mutta se piti lopettaa, "tumpit" haisivat kamalan pahalle...
Meitä tupakoijia ei ollut monta, mutta nyt siellä oli vieras nuori mies, opiskelija, joka oli tutustumassa steinerkouluun. Hänenkö takiaan siellä oli jopa Aijami Wilenius, joka ei todellakaan tupakoinut. Jostakin syystä tuli puhe biodynaamisesta viljelystä. En voi muistaa keskustelua.
Mutta tämä jäi mieleen:
Kaveri tokaisi , että mitä tapahtuisi jos kaikki yht' äkkiä alkaisivat viljellä biodyynaamisesti? Ihmiskunta kuolisi nälkään!
Johon Aijami : "Eihän sellaista tapahdu, että kaikki yht´äkkiä ryhtyvät biodyynaamikoiksi!!!!!"


Nöykkiö- kotimme makuuhuoneessa -jostakin syystä on jäänyt mieleen, että makuuhuoneessa, Raimo seisoo peilin edessä, yritämme taas keskustella tilanteestamme, halustani erota ja jatkaa opettajatyötäni, hänen vastenmielisyydestään steinerkoulua kohtaan.Yrittääkö hän vihdoin osoittaa kiinnostusta työtäni kohtaan sanoessaan, että selitä nyt sitten, mihin steinerpedagogiikka pyrkii. Minä selittämään, miten pyrkimys on "kasvattaa vapauteen". auttaa kasvamaan niin, että aikuisena on käytössään mahdollisimman runsaat ja monipuoliset eväät kehittää itseään henkisesti vapaaksi ihmiseksi. En toki muista, mitä Raimolle puhuin, mite selitin asiani, mutta muistan miten hän kiivaasti sanoo:
"Mitä tapahtuisi, jos kaikki Afrikan neekerit yht´äkkiä olisivat vapaita!? Kaaos ja anarkia!"
" Nyt et kyllä ymmärtänyt mitä tarkoitin! Eihän siitä nyt ole kyse. Eihän sellaista tapahdu, että yht´äkkiä kaikki ....!"


TV:ssä tuli äsken - 2010 ensimmäisellä viikolla- ohjelma Italian homofobiasta. Siinä mies kadulta, mielenosoituksen keskellä sanoii toimittajalle:
"Mitä tapahtuisi jos kaikki olisivat homoja? Ei syntyisi enää lapsia. Ihmiskunta kuolisi sukupuuttoon!!!!"

PERSIKKA

Sametinpehmeä hieman nukkainen pinta, jota on suloista hellästi hyväillä ja joka tuntuu lämpöiseltä poskella.
Miten kuvata persikan väriä? Pulma on ratkaistu sillä, että sanotaan sen ja sen olevan persikan värinen, että maalaan seinäni vaalean persikan väriseksi. Fuskua tietysti,pitäisihän nyt jotakin voida sanoa, onhan hassua selittää, että persikka on persikan värinen. Vaikka tottahan se on....
Katselen ympärilleni etsien persikan väriä tekstiileistä,tauluista.....kunnes melkein unohdan , en enää näe muistisilmilläni, millaisia olivat Istanbulin persikat. Päädyn kahteen kuvaan. Toisessa on komea etelä-pohjalainen maalaistalo. Se on maalattu punamullalla mutta sen ikkunallinen kuisti on okranvärinen. Okraan jos sekoittaisi hieman punamultaa, epätasaisesti...

Toinen kuva on venäläisen naistaiteilijan Woloshinan maalaama arkkienkeli Mikael. Enkelin ympärillä loistaa kultavaloa ja miekasta leviää tulenlieskoja. Kaiken loiston keskellä voi tavoittaa persikan väriä.

Yllätyksekseni totean, että äitini maalaaman omakuvan otsassa on liiankin kypsää persikkaa ja poskissa sellaista tummaa rusotusta, jota saattaa nähdä joissakin lajikkeissa.  Huomio on hätkähdyttävä.

 Mustan äidin posken, sen osan, joka on lähinnä korvaa. 

Se oli suloisen pehmeä ja nukkainen.

 Kuin persikka.

Noiden värikylläisten muistikuvien seuraan pyrkii hyvin erilainen värimaailma, valkoinen. Norsunluinenko?  Hyvin vanha ja hyvin laiha nainen makaa sikiöasennossa dementiaosaston laidallisessa vuoteessa. Katselen häntä suorastaan lumoutuneena. Hän on kaunis kuin vanha kallisarvoinen veistos.Valkoiset runsaat hiukset, iho läpikuultavan kalpea. Nukkuu.

Ja tuossa korvan juressa on nukkainen poski.

Ojennan käteni ja kosketan kevyesti tuota riipaisevaa syvennystä. Välittömästi vanhus kääntää päänsä kättäni kohti ja suu alkaa mussuttaa imemisliikettä. Järkyttyneenä poistun vuoteen äärestä.Tuollainenko voi olla ihmisen viimeiset vaiheet! Sitäkö tarkoitetaan, kun sanotaan, että tulemme vanhuudessa lapsiksi jälleen?

Onneksi ei äidin tarvinnut tuota vaihetta kokea. Entä minä....?

Mutta persikka, persikat Istanbulissa. Nuo persikaksi kutsutut, mitä joskus näkee vaikkapa Salen hedelmätiskillä, eivät juurikaan muistuta Istanbulin persikoita.

Natalie Goldberg,, you asked it I could eat five peaches in a row. Yes, I once ate six ripe peaches in a row.

Persikkaa ei saa koskea kovin sormin. Persikka on herkkä, herkkänahkainen. Ei kauppiaskaan sallinut asiakkaan koskettelevan hedelmää. Oli kuin persikka olisi ollut jotenkin erikoisasemassa hedelmäkauppiaan myymälässä.Vaikka tuskin hän tiesi mitään siitä, että Kiinassa persikkaa pidetään pitkäikäisyyden symboolina. Se esiintyy useiden veistoshahmojen kädessä ja siihen liittyy monia legendoja.En yhtään ihmettele!

Olin ostanut kilokaupalla persikoita Uluksen hedelmäkauppiaalta. Olinkohan milloinkaan sellaisia syönyt? Se omansalainen kuori tuntuu suussa hieman nahkamaiselta. Kun kuoren on hampaillaan avannut, pursuaa hedelmästä makeaa mehua, jonka makua en aio yrittää kuvata, sillä vaikka näen ja melkein tunnen persikan muistiaisteillani, en nyt saa tuntumaa mausta. Ahmin niitä kuusi kappaletta leuka ja rinnukset tahmeina makeasta mehusta. Olin hurmaantunut. Ei tullut mieleeenikään pestä niitä! En tullut ajatelleeksi, että juuri niiden nukkainen pehmeys tekee niistä varsinaisia pölynkerääjiä. Sain melko välittömästi kamalan ripulin, sen ainoan koko Turkissa asumisemme aikana. Että se jäi ainoaksi ei suinkaan johtunut erityisestä varovaisuudestani, pikemminkin päinvastoin. Olin varovainen vain kohtuullisessa määrin ja siksi pysyin ja pysyimme terveinä .

Lisäsivätkö Turkissa syömäni  lukemattomat persikat elinvuosiani?! You ´ll never know...

ITKEMISESTÄ

”Itketkö sinä koskaan?!” kysyi ystävätär pöydän yli innokkaasti kumartuen.
Ja vieressäni toinen hymisi hyväksyvästi.
”Enpä juuri” vastasin reippaasti ja hymyillen. Tiesinhän mistä oli kysymys. Tunteiden tunnistamisesta ja ilmaisemisesta.
Tällaiseksi olen kasvatettu. Minäkin.
Itkemättömäksi. Vihaamattomaksi. Ymmärtäväiseksi.
En saanut myönnettyä, että siinä olisi mitään väärää tai valitettavaa. Onhan itkeminen itsesääliä ja itsesääli on egon käpristelyä ja siis ei toivottavaa. Vai?

Keskustelimme aiheesta hyvän tovin. Vahvimmin mieltäni askarrutti Mirjan kertomus siitä, miten hän jokin aika sitten oli alkanut hengästyä, herätä yöllä ahdistuneena ja sydän pompottaen ja miten hän oli saanut avun jossakin naisryhmässä, minkä jälkeen hän oli kamalasti itkenyt. Oudot oireet olivat loppuneet.

Sekä isä että Raimo opettivat, että itkeminen on itsesääliä ja nauraminen hysteriaa.
Äiti opetti loputonta kärsivällisyyttä ja ymmärtämistä, se kun on rakkautta.
Hans-Göran oli sitä mieltä, että en osaa ilmaista tunteitani. En ymmärtänyt. Silloin oli kai itseni hallinta onnistunut melkein täysin. Sehän on ollut ja lienee edelleen heikkouteni. Luulin sitä vahvuudeksi. Sitäkö lääkärini Vesikukka tarkoitti, kun hän puhui vanhimman tyttären, kiltin tytön, syndroomasta ja sen liittymisestä sydämeni oireiluun? Olen pyrkinyt täydelliseen itsehillintään ja elämäni hallintaan. Hans-Göran sai itsehillintäni pettämään. Hänen naisjuttunsa saivat minut itkemään, suuttumaan ja suremaan. Ilmaisin siis tunteitani ja sain kuulla, jotta viihdytkö tuossa melankoliassasi.

Entä nauraminen, ääneen nauraminen? Ei sekään ole minulle tyypillistä. Joskus Tiinan kanssa nauraessa tuntuu siltä kuin tukehtuisin johonkin sellaiseen, mitä en osaa...
Vai enkö saa?
Muistan isän raivosta valkoiset silmät hänen avatessaan keittiön oven ja karjuessaan meidät hiljaisiksi -äidin ja minut. Olimme nauraneet ääneen.
Ja muistan miten Raimo vaiensi minut hermostuessaan siihen miten Raili-kälyn kanssa naureskellen juttelin hississä matkalla ylös appivanhempien luo. Se oli kanamaista kikattamista.

Lisää aiheeseen liittyviä muistin välähdyksiä nousee mieleni.
Snoanin retriitissä, johon Hans-Göranin kanssa osallistuin, ihmettelin naista joka lounaspöydässä istui ja itki. Taustalla soi kaunis musiikki, emme puhuneet. Ja hän istuu ja itkee, eikä ollenkaan peittele sitä, ei nolostu. Kuinka hän kehtaa itkeä julkisesti? En paheksunut. Ihmettelin.

Pukkilassa olin mukana jossakin ihmeen ”purkautumisryhmässä”. En yhtään muista miten olin sellaisessa mukana. Ja siellä ihmiset itkivät ihan hillittömästi. Ja taas ihmettelin.

Aku Kopakkalan psykodraamaryhmässä järkytyin, kun osanottajat kukin omalla vuorollaan, omassa draamassaan, ratkesivat itkemään -järkevät tutut ihmiset. Kun tuli minun vuoroni, kieltäydyin viime hetkellä tuomasta omaa juttuani ryhmään.
En uskaltanut. Ajatus, että alkaisin itkeä, oli pelottava. Niin kai se on ilmaistava. Pelottava!
En ole myöskään ymmärtänyt, mikä saa ihmiset ottamaan osaa kursseille, jossa valmistetaan sanomalehdistä iso patukka, jolla sitten hakataan vihaa ulos itsestä.
Mitä vihaa?

Näin olen ihmetellyt. Ihmettelen yhä vielä. Mutta eilisen keskustelun jälkeen sallin itseni ajatella asioita uudelta kantilta, ilman torjuntaa. Leena nimittäin sanoi jotakin ymmärtämisen vaarallisuudesta, riittämättömyydestä.
Sitähän olen lapsesta saakka harjoitellut, ymmärtämistä, ihmisten ja heidän tekojensa, sanojensa, tunteidensa ymmärtämistä. Jotta ei ole tarvinnut vihata. Sitäkö se on ollut? Sillä vihaaminenhan on paitsi rumaa myös pelottavaa. Pelottavaa!
Olen siis painanut jonnekin alitajuntaan pelkoa, pettymystä, loukkaantumista, hylätyksi tulemisen tunteita, vihaa. Niinkö? Ja olen halveksinut omia kielteisiä tunteitani koska ne ovat merkki heikkoudestani?
Näinkö olen vuosikymmenet toiminut ja luullut olevani helvetin fiksu ja viisas nainen?
Lienee turha mainita, että luonnollisesti olen elämässäni myös itkenyt.

Olen tuon jälkeen harjoitellut. Kun jokin liikuttaa kirjassa tai telkkarissa, annan kyynelten tulla. Ei siitä itkua synny, mutta harjoittelen. On vaikea harjoitella itkemistä, kun ei ole mitään syytä itkeä. Mutta kun edes antaisin itselleni luvan liikuttua kyyneliin.

Viime perjantaina se tapahtui! Teemalla alkoi englantilainen sarja ”Ruokamatka Välimerellä / Korsika ja Sardinia”. Ja minä istun toosan edessä ja itken. Ihan oikeasti itken, nyyhkytän ja kyynelöin. Vielä kun itkunpuuska on ohi valuvat kyyneleet poskilleni.
Mitä itkin?
Ei enää koskaan! Sitä itkin.
Itkin ikävääni Välimerelle. Enkö tosiaan enää milloinkaan matkusta sinne, enkö enää saa rakastavin silmin katsella kumpuilevaa maastoa ja alhaalla lepäävää merta ja kauempana sinisinä siintäviä vuoria? Enkö enää milloinkaan saa astella noilla rinteillä tallaten jalkojeni alle yrttejä ja kokea niiden huumaavat aromit, kuulla kaskaiden oudon äänekkään sirityksen ja lampaiden ja vuohien mäkätyksen ja paimenen huhuilun ja nähdä edessäni Välimeren sinisyys purjeveneineen, rahtilaivoineen, värikkäine kalastajaveneineen, nähdä rinteiden sypressit, viiniviljelykset, oliivipuut. Kokea miten illalla maa on lämmin istua ja miten sametinpehmeässä pimeydessä kuuluu yölinnun ääntely. Enkä milloinkaan enää oleskele jossakin vanhassa kaupungissa tai kylässä värikkäine toreineen ja äänekkäine asukkaineen, vanhoine rakennuksineen, kapeine mäkisine kujineen, siellä täällä silmään pistävine muinaismuistoineen; vaikkapa talon seinässä pala klassista pylvästä tai rinteellä sojottava pilari. Kirkkoineen ja moskeijoineen. Keittiöistä tulvahtavat ihanat ruoanvalmistuksen tuoksut, oliiviöljy, valkosipuli, grillattu lampaanliha, yrtit , punaisena hehkuva punaviini.
”Enkö koskaan enää?” on sydäntä rutistavan tuskan aihe, joka sai minut todella itkemään! Heittäydyin sohvalle ulisemaan. Minä, hillitty minä.

”Eikö koskaan enää!?” Juuri mitään...

ONNISTUMISEN KOKEMUS

Mitä kertoa, kun juuri nyt aurinko paistaa, koivut ovat pukeutuneet heleänvihreään huntuun, kun puutarhassa kukkivat tulppaanien ja narsissien kanssa jo villit lemmikit ja kun varpuset tohkeissaan tirskuvat? Mitä kertoa, kun juuri nyt koko elämä näyttää onnistuneelta, onnistumisilta, onnelliselta? Luettelenko, mistä kaikesta voisinkaan kertoa vai tarinoinko sen enempää selittämättä vaikka siitä, miten ensimmäistä kertaa leivoin saksalaista maalaisleipää ja se onnistui.?

Silloinkin taisi aurinko paistaa, sekä taivaalla että sydämessä. Oli ensimmäinen yhteinen keväämme Mankkaalla vanhassa sotilastorpassa, jonka olimme innolla remontoineet, me, kaksi keski-ikäistä kukin tahollaan eronnutta ja vasta yhteen muuttanutta idealistia. Pieni tupamme oli siivottu suorastaan raskaalla kädellä, muuten eivät pulunpaskat edellisen asukkaan jäljiltä olisi irronneet. Torpan uusi isäntä oli rakentanut tukevan pirttikaluston ja seinähyllyn, jolla upea monivärinen kissamme Aslan af Steiner viihtyi. Päättynyt työvaihe, joka ei suinkaan ollut viimeinen, oli tarkoitus juhlistaa itse leivotulla leivällä. Se paistettaisiin siivotussa uunissa nokikolarin käytyä hoitamassa hommansa.
Mitään niin arkaaista ei meistä kumpikaan ollut milloinkaan tehnyt tai edes nähnyt tehtävän.
Uuden elämänkumppanin saksalainen ystävä oli tuonut saksalaisen juurella nostatettavan maalaisleivän teko-ohjeen. Minä en tiennyt sellaista olevan olemassakaan, juurella nostatettua leipää. Ei ollut äiti aikanaan sellaisesta puhunut, ei liioin x-anoppi. Mutta sellaista kuului nyt valmistaa kun oli oikea puilla lämmitettävä leivinuuni ja asuttiin maalla ja aiottiin viljellä omat vihannekset...
En ollut liioin koskaan leiponut leipää. Osasin valmistaa herkullisia korvapuusteja, sen oli isäni aikanaan minulle opettanut, mutta leipää en ollut koskaan yrittänyt tehdä. Niinpä suhtauduimme jännityksellä leipomiseemme ja tutkimme ohjetta hämmentyneinä:

-200 grammaa ruisjauhoja ja puoli litraa vettä sekä hapatus eli taikinan juuri sekoitetaan hyvin esim. saviastiassa. Suljetaan ilmatiiviisti! Astia asetetaan yön yli lämpimään paikkaan.
Ehkä se saviastia ei ole niin oleellinen, mutta mikä ihmeen taikinan juuri? Ei meillä ole mitään taikinan juurta. H-G soitti ystävälleen ja sai seuraavat ohjeet.
Ohje 1: 1/3 pakettia hiivaa ,5 desilitraa vettä ja 4 desilitraa ruisjauhoja sekoitetaan ja seoksen annetaan seistä peitettynä kulhossa huoneenlämmössä 1-2 vuorokautta tai
Ohje2: muutama hapanleivän pala haaleaan veteen ja ruisjauhoja, huoneenlämmössä noin 24 tuntia.
Siispä taikinan teko siirtyi seuraavaan päivään. Tämä olikin erilaista kuin korvapuustien leipominen! Teimme kuten käskettiin suuresti ihmetellen, ja niinhän siinä kävi, että seuraavana päivänä seos kupli ja tuoksui happamalta. Tuo on siis nyt se juuri!
Siitä piti erottaa osa ja laittaa jääkaappiin odottamaan seuraavaa leipomusta. Ja loput sekoitettiin ruisjauhojen, vehnäjauhojen ja ohrajauhojen sekä kirnupiimän ja veden kanssa taikinaksi. Taikinaan laitettiin kyllä myös hiivaa, mistä myöhemmin kun jo osasimme homman, luovuimme. Kun taikinaa oli voimakkaasti ja hartaasti vaivattu se jätettiin nousemaan. ”Zwei Stunden ruhen lassen”, ja kun taikina oli pari tuntia levännyt leivottiin siitä leipiä, joiden edelleen piti levätä pari tuntia.
Mutta nyt ei väännettykään sähköhellan nappia vaan piti lämmittää leivinuuni! 210 asteeseen! Miten voi tietää milloin tuossa pätsissä on 210 astetta lämmintä? Ei ole leivinuunin kyljessä lämpömittaria. Taas soitettiin saksalaiselle ystävälle, joka ei kuitenkaan osannut sanoa muuta kuin että aja kauppaan ja osta mittari, sellainen joka työnnetään vaikkapa paistin kylkeen. Niinpä leivät joutuivat lepäämään vielä paljon kauemmin. Uunikin osoittautui liian kuumaksi. Ohjeessa luki: ”Wasser zugiessen” eli uuniin piti heittää vettä kosteutta antamaan, joten heitimme sinne kylmää vettä reippaasti toivoen ettei vanhan uunin tiilet halkea ja pidimme luukkua auki samalla seuraten huolestuneina leipiämme. Kuten käy, jos liiaksi lepäilee - ne osoittivat veltostumisen merkkejä. Vihdoin poistettuamme hiilet ja mittarin näyttäessä vaaditut 210 astetta työnsimme varovasti limput uuniin 90 minuutiksi. Tiesin, ettei uuniin saa kurkistaa , mutta vaikea meidän oli hillitä uteliaisuutemme.
Kun keittiöön alkoi levitä kypsyvän leivän lupaava tuoksu melkein tanssahtelimme innosta, se onnistuu, se onnistuu! Ja lopulta saimme ottaa uunista upeat maalaisleivät, kauniin ruskeat, kuumat ja huumaavan ihanasti tuoksuvat. Jo niitä olikin leivottu! Yli vuorokauden ajan! Vain hetken maltoimme odottaa niiden jäähtymistä vaan sitten piti leikata kummallekin viipale ja laittaa voita päälle ja tuntea tuo ikiaikainen tuoreen kuuman leivän tuoksu-maku suussa ja sieraimissa. Ja piti ottaa toinen ja vielä toinen viipale.
Tuntui kuin nyt vasta viipyisi pirtissä oikean tupasen tuoksu, palavan puun ja herkullisen hapanleivän aromit.

Xxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxx

Mihin kulkeutuivat tuon lemmenpesän vanhat hirret, kun torppa purettiin kehä kakkosen alta pois? Joku ne kuulema vei jonnekin...Itse muutimme ihan oikeasti maalle, Karjalohjalle.
Ja siellä oli paljon isompi leivinuuni!
xxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxx

GULHANEPARKASI 010504

Kuppi tuoksuvaa kahvia,
edessäni merireittien risteys ja vilkas laivaliikenne,
jossakin soi haikea naisen laulu.
Tässä piti taas käydä läpi itkettävän haikeuden tunne,
Istanbulin ikävä
Ja piti kerrata syyt, miksi en voi jäädä tänne…

Häpeäänsä aina pääsiäisen aikoihin punastuvat juudaksenpuut,
atsaleat, kukkivat ruusut, heleän vihreät lehtipuut.

Rakastettuni Istanbul!
Maksan kahvini ja menen Topkapi-palatsiin. Olin ajatellut käydä Hagia Sofiassa ja Sinisessä Moskeijassa sekä lounaalla And Otelissa. Katsotaan...
.
Olen lounaalla And Otelin kattoterassilla. Ihmettelen noiden kahden valtaisan temppelin, Hagia Sofian ja Sinisen Moskeijan, merkitystä itselleni. Onko tuo näkymä kuva entisen inkkikseni ristiriitaisesta suhteesta kristinuskon ja islamin välillä?
Miksi tämä näkymä minua niin syvästi kiehtoo?

Käteni kuin liskon nahan peitossa, vanhat, ryppyiset. Olen hieman päissäni.

Humala haihtunut. Kävelin Sultanahmetista tänne Galataan! Ei tee vielä mieli mennä sisään Victorin ja pikku Alin luo, joten jään tähän Galatatornin alapuolelle valtavan akaasian varjoon juomaan ”adacayta”. Akaasian juurella solisee vesi. Ympärillä tosivanha kaupunginosa, jossa sijaitsee Bugdayn toimisto ja Victorin, Gunesin ja joskus Alinkin koti.
Missähän on se pieni hotelli, jossa Ishakin kanssa vietin jonkun tunnin keväällä 1974. Muistan miten seisoin ikkunan ääressä katsellen Beyoglun taloja, kattoja, kaupungin öisiä valoja yrittäen painaa kaiken mieleeni.

Hullu haikeus.
Oletko koskaan ikävöinyt jonnekin,
missä yhä olet?
Mitä se on?
Mieletön haikeus
joka kaipaa jotakin,
joka vielä, joka jo
on.

Sinua kaipasin, Istanbul,
vaikka yhä olin sinussa.
Istuin kahvilassa
Gulhane Parkissa
edessäni meriesi liikenneristeys.
Tiesinhän minä
että olin yhä luonasi, sylissäsi,
Istanbul.

Vesissäsi eriväriset virtaukset ja auringon kilo
ja lukemattomat laivat.
Enkä puhu minareeteista vielä mitään!
Ja haikaranpesät eukalyptuspuissa!
Ja kuitenkin
minua vihlaisi ikävä sinua,
vaikka yhä olin sinussa,
Istanbul, Istanbul, Istanbul…
Enkä edes puhu minareeteista …

Eksistentiaalisia välähdyksiä -tai mitä niistä nyt enää on jäljellä…..

Kävelin Bosporin rantakatua Bebekissä. Olin lukenut jostakin, miten monta ihmistä syntyy vuorokaudessa koko maailmassa ja miten monta kuolee vastaavassa ajassa. En muista lukuja, ne pitäisikin päivittää, mutta se ei nyt ole oleellista. Totesin, että syntyy lapsi suunnilleen joka sekunti, nyt, nyt, nyt, nyt…. Siitä sain kimmokkeen kuvitella, miten eri puolilla maailmaa on juuri nyt aamu, jossain muualla päivä, on ilta, on yö. Kaikki eri vuorokauden ajat NYT samaan aikaan kun minä kävelen Bosporin rantaa. NYT juuri ihmisiä syntyy, kuolee, kärsii, itkee, rakastelee, tappelee, tappaa, hyväilee, lyö, rukoilee, ruokkii, varastaa ... Koko ajan, kaiken aikaa on käsittämätön kuhina joka puolella maapalloa jo yksin ihmisten joukossa, saati jos ottaa vielä eläimet ja kasvit mukaan. Pyörryttävä mielikuva. Koin tuon kaiken kammottavan ja samalla kirkkaan selvästi, se oli kaiken kattava valtava kokemus, lyhyt, häikäisevä, pyörryttävä. Koin olleeni hetken jossakin muualla, kaikkialla.

Kävelin koulusta, työstä, jonnekin Mannerheimintietä katsellen kaupungin tummia talojen hahmoja ja valaistuja ikkunoita. Rupesin kuvittelemaan, miten joka ikkunan takana asuu ihmisiä, ja jokainen heistä on oman maailmansa napa, keskus, jonka ympärillä maailma pyörii ikäänkuin geometrisesti ajatellen, ei mitenkään psykologisoiden, jotta ”olen maailman napa”. Se oli elämys, oivallus.
Joskus vuosien kuluttua, kun istuin Heponiemessä yhden kurssin päätösillassa keskustelemassa kurssin osanottajien kanssa, oivalsin äskeiseen liittyen aivan toisenlaisen faktan. Kurssi oli ns. sopeuttamiskoulutusta. Osanottajilla oli mielenterveysongelmia. Kerroin tuosta kokemuksestani luullen olevani rohkaiseva ja sain kokea, että kaikki eivät kyenneet ajattelemaan asiaa ”geometrisesti” vaan he, mielenterveystoipilaat, käsittivät puheeni inhottavana itsekeskeisyyden osoituksena tai myös ehkä minun terveyteni osoituksena. Joka tapauksessa jotkut loukkaantuivat minuun.
Aina silloin tällöin tuo sama kokemus valtaa minut katsellessani vaikka ihmisiä kadulla. Samalla tavalla kuin tuo ja tuo kanssakulkija on osa ympäristöäni, olen minä vastaavasti hänen ulkomaailmaansa, hän on maailmansa keskipiste ja minä kehällä liikkuva olento. jota hän tuskin edes huomaa.

Kävelen täällä kylän raittia ja nautin kevään väkevyydestä, peltoaukean rauhallisuudesta, suurten lehtipuiden komeudesta, vanhojen rakennusten charmista, ja yht´äkkiä tulee mieleen, että sitten kun olen kuollut, tämä kaikki jatkaa elämäänsä ja olemistaan, ja vain jokunen ihminen kylällä edes tietää että olin olemassa ja että jo kuolin. Ne koivut, jotka tänne muuttaessamme olivat nuoria vesoja, ovat nyt nuoria puita. Kuluu toiset parikymmentä vuotta ja ne ovat isoja puita, ja minun ”kulkuvälineeni” todennäköisesti on tuhkana Espoon hautuumaalla ja minä itse ties missä.

160607
Olen ruokkinut
levotonta itseäni
haaveilla Turkista,
Olen ahminut kuvia
Sinain moskeijoista.

Tunsin rutistuvani ikävään
vanhan kehoni vankina
ajan loppuessa,
voimien vähetessä,
vaan järjen ääni
kahlitsi halua
mielipuolisuuteen,

Halua jonnekin pois,
kauas, kauas, kauas,
väreihin,
intohimoon ja vaaraan.
–itkettää,
henkeä ahdistaa,
pitäisi uskaltaa juopua
käyttäytyä huonosti,
heittäytyä hulluuteen,
huumaan, väkevyyteen, vimmaan,

ja lässähdän
kuin ylikypsä ,
harmaa, kuiva
pölysieni
-tyhjäksi kaikesta siitä mitä
…mitä se olikaan….?
Ja menen kävelylle, rauhoittumaan.
Jopa oli pateettista, mutta sinänsä tuttua….silloin tällöin 051008