Olimme palaamassa kotiin Kilyoksesta , uimarannalta Mustanmeren rannalla. Oli ollut tuulinen päivä, ei kuitenkaan niin tuulinen, että uiminen olisi kielletty. Kaikki olimme auringon ja tuulen ahavoittamia sekä suolaisia ja hiekkaisia. Olisi ihana päästä suihkuun.
Kilyoksen hiekkaranta sijaitsee Istanbulista katsoen Bosporin salmen toisessa päässä,
laakeanmuotoisessa Mustanmeren lahdelmassa. Rannalta katsoen oikeanpuoleinen rantaviiva on vasemmanpuoleista jyrkempi ja kauemmaksi merelle kurottuva. Kun tuuli puhalsi suoraan mereltä, tuo oikeanpuoleinen uloke aiheutti voimakkaan virtauksen kohti uimarantaa ja sitten pitkin rantaa palatakseen merelle takaisin. Se oli kaikkein vaarallisin tuuli ja sellainen oli ollut sinä sunnuntaina, joskaan ei niin voimakas, että rantavahdit olisivat kieltäneet uimisen. Me kaikki, pojat, Raimo ja minä, rakastimme kuohuvissa aalloissa peuhaamista, niillä ” ratsastamista” kohti matalaa rantaa. Sinä päivänä Erkillä oli uimarengas, jonka varassa hän tyytyväisenä kellui aallokossa minun seurassani. Yhtäkkiä huomasin kauhukseni tarkkaavaisuuteni herpaantuneen ja merivirran vievän poikaa ulommaksi rannasta. Lähdin järkyttyneenä uimaan vaaraa aavistamattoman lapsen perään. Havaitsin heti, että se olisi vaikeaa. Virta oli sen verran voimakas, että vain vaivoin saavutin jo hieman pelästyneen näköistä poikaa. Juuri kun jo olin valmis huutamaan apua toivoen, että valvojat huomaisivat vaarallisen tilanteemme, sain uimarenkaasta otteen. Aloin taistella rantaa pakenevaa vettä vastaan. Se oli erityisen hankalaa vielä sittenkin kun jalat jo tavoittivat pohjaa, sillä aallokko oli muovannut sen uuteen uskoon, uusille kuopille ja yllättäville kumpareille. Uupuneena ja järkyttyneenä pääsin rantaan ja heittäydyin kuumalle hiekalle huohottamaan. Erkki tuli hieman ihmeissään viereeni; en kertonut, miten inhottavassa tilanteessa olimme olleet. Uimarengas ei sen jälkeen enää kuulunut vakiovarusteisiimme lähtiessämme rannalle. Enkä enää väheksynyt rantavahtien uimakieltoja, sillä millaista vedessä olisikaan silloin, kun se heidän mielestään on vaarallista. Monta kertaa noiden runsaan viiden Istanbul-vuoden aikana näimme, miten merestä haettiin vaikeuksiin joutuneita uimareita, jotka vihreinä oksentelivat merivettä rantavahdin elvyttäessä heitä.
Mutta nyt olimme siis tulossa kotiin. Siellä odottaisi Sofokleen valmistama illallinen. Noustessamme portaita kolmanteen kerrokseen kuulimme jonkun laulavan, radio varmaan. Mutta tullessamme omalle tasanteellemme ja kotiovemme taakse, totesimme hämmästyen, että laulu tuli meiltä, eikä se ollut radio-ääni. Joku lauloi ihastuttavan kauniisti Gounod´in Ave Mariaa. Oliko laulaja mies vai nainen? Jäimme seisomaan oven taakse, kunnes laulu päättyi. Olimme jo ymmärtäneet, että laulaja on meidän Sofokles. Tiesimme hänen laulaneen kirkkokuorossa nuorena. Mutta tuo ääni !? Se oli altto. Mutta tuskin sellaiseksi koulutettu. Oliko hän ns. kastraatti, kuten joku Farinelli? Oli muitakin ilmiöitä, jotka puolsivat sellaista oletusta. Mutta se ei nyt ollut tärkeää. Tärkeää oli avata ovi ja kiittää häntä suurenmoisesta laulusta. Sofokles hämmentyi, ei hän ollut tiennyt meidän kuuntelevan oven takana. Sen jälkeen pyysimme usein häntä laulamaan meille, mutta ei hän siihen koskaan suostunut. Paitsi kerran. Oli jo myöhä. Istuimme iltaa viinilaseinemme. Sofokles tulee kotiin ja on myös hieman viinin rentouttama, suorastaan puhelias. Hän tuli olohuoneen puolelle juttelemaan, mitä hän ei aikaisemmin ollut koskaan tehnyt. Ja silloin käytimme tilaisuutta hyväksemme ja pyysimme häntä laulamaan. Ja hän lauloi. meille Gounod´n Ave Marian.
Sofokles, tuo punatukkainen ja hampaaton pieni kreikkalaisemme. Missä hän mahtaa olla mikäli elää?. Hän oli Raimon ikäinen eli hän olisi nyt noin 80 vuotias. Tuskin enää elää. Kuolinsyy: kuollut Ateenan putkassa yritettyään tappaa entisen vaimonsa tai tämän uuden miehen, tai mädäntyneistä hampaantyngistä levinnyt pään lahoaminen.
Suunnitellessamme Turkkiin muuttoa keväällä 1963 olivat äitini ja Raimon Aura-äiti sitä mieltä, että mikäli teidän nyt välttämättä on lähdettävä, ette missään nimessä lähde ilman suomalaista luotettavaa lastenhoitajaa pitämään huolta 4-vuotiaasta Erkistä ja 7-vuotiaasta Tapanista. Ja niin mukaamme lähti anopin entinen keittäjä Iines, kuusissakymmenissä oleva jykevä ja naimaton naisihminen. Kuvittelimme, että hän hyvinkin voisi viihtyä, olihan hän ollut viimeiset vuodet laivakokkina. Mutta Istanbul ei sopinut hänelle ja hänet oli pakko päästää kotiin puolen vuoden kuluttua. Iines ei mitenkään voinut ymmärtää miksi asiat olivat niin kuin olivat. Esimerkiksi taksit ärsyttivät häntä jatkuvasti. Miksi taksit olivat niin vanhoja ja kummallisia, miksi niihin oli maalattu keltainen shakkikuvio pitkin kylkiä. Hänellä oli ikävä Vaasalaisia uskonsisaria helluntailiikkeessä. Ei ollut minusta siinä, siinäkään suhteessa seuraksi. Ja viimeinen pisara oli, kun hän Kiliyoksen uimarannalla astui kammottavan pullonpohjan päälle, terävä lasipiikki meni jalkapöydän läpi....!
Muistan että rannalla oli sinä kesänä jonkinlainen ensiapukoppi. Sinne talutin Iineksen, mutta en uskaltanut jäädä katsomaan kun pullonpohja revittiin hänen jalastaan. Onneksi jalka ei tulehtunut. Iines pääsi tuon jälkeen heti lentämään Suomeen, jossa mahdollisten komplikaatioiden sattuessa apu olisi taatumpaa, näin me arvelimme.
Iineksen lähdettyä Suomeen olin sitä mieltä, että hoidan itse kotini ja lapseni, mutta meille selitettiin, ettei se Raimon asemassa olevan miehen vaimolle sovi, pitää olla ainakin yksi palvelija. Suomen varakonsulin Pirkko-vaimo suositteli kreikkalaista miestä, joka oli työskennellyt Ranskan lähettilään kokkina, vai oliko se konsuli, ja jolla oli hyvä maine. Kaikki tuo oli mielestäni hämmentävää ja vierasta, mutta sovimme tämän Sofokleen tapaamisesta. Palkkasimme hänet.
Sofokles oli pienikokoinen mies, minuakin lyhyempi eli alle 158 senttinen. Tosin siellä ja siihen aikaan olin pitkähkö verrattuna paikallisiin naisiin, jopa useisiin miehiin, joten ei Sofokleskaan ollut silmiinpistävän lyhyt kun hänet näki kadulla muiden kulkijoiden joukossa. Hänellä oli paksu kihartuva kastanjanvärinen tukka, outo pehmeä ja parraton iho ja suussa vain mustia hampaantynkiä. Hän puhui hassua englannin- ja ranskankielen sekoitusta ja opiskeli innolla jopa suomenkieltä. Hän kirjoitti kreikankielisiä runoja kuolinilmoituksiin ja luki keittiössä paksuja ortodoksiaa käsitteleviä kirjoja. Hän rakasti keskustella kanssani mitä moninaisimmista asioista ja hän kertoili joskus lapsuudestaan ja ensimmäisestä vaimostaan tai vaikkapa Istanbulin kerjäläisistä. Keskustelut käytiin useimmiten siivouksen lomassa. Istuin nojatuolissani kirja polvella ja Sofokles seisoi edessäni lattiaharjaan tai parketin kiillotusharjaan nojaten. Se että luin, oli hänen mielestään erityisen kunnioitettavaa. Kerroin hänelle, miten olin unelmoinut ajasta, jolloin saisin lukea mielin määrin, miten olin haaveillut mökistä, joka olisi vuorattu kirjoilla, ja miten en tarvitsisi muuta kuin kahvia ja tupakkaa -ja siellä lukisin ja lukisin… Hän tekikin kaikkensa, että minulla kotona ollessani olisi lukurauha. En saanut tehdä mitään. Muistan miten kerran kävin hakemassa harjan ja rikkalapion poistaakseni roskan olohuoneen lattialta, ja Sofokles syöksyy perääni huudellen: No, NO, Madame! Ce nést pas comme il faut! Ei ei madam, se ei sovi! Hän toi minulle kahvit ja cherryt viereeni pikkupöydälle. Hänen mielestään oli ihmeellistä, etten huutanut enkä riidellyt sen enempää hänen kuin naapurinrouvienkaan kanssa. Joku entinen Madame oli kuulemma suuttuessaan naapurilleen heitellyt tätä portaikossa sitruunankuorilla. Utelin, mitä Istanbulin Madamet sitten tekevät päivät pitkät, kun kerta kaikilla on palvelijoita. Paitsi että he siis riitelevät, he käyvät kylässä toistensa luona ja pelaavat korttia. Ainoa talousasia, minkä yleensä sain hoitaa, oli ruokaostoksilla käynti. Paitsi että se varmaan oli käytäntö, aavistelin, ettei hän sitä mielellään tehnyt. Pelkäsikö hän ongelmia? Hän kertoi menettäneensä osan hampaistaan tappelussa.
Ensimmäinen kotimme Istanbulissa oli ollut aivan uudessa kaupunginosassa, melkein kaupungin ulkopuolella. Asuimme siellä Sofokleen liittyessä elämäämme. Korkeahkolla kukkulalla seisoi kolme upouutta kuusikerroksista tornitaloa. Asuimme viidennessä kerroksessa. Ikkunoista oli suunnattoman upeat näköalat. Yhdestä ikkunasta näkyi Marmaramerta, toisesta Bosporia, tosin vain aivan vähän, mutta sitähän ei tarvitse mainita.
Eräänä päivänä istuin kirjoittamassa kirjettä, kun olo yht´äkkiä oli kuin tasapainohäiriö olisi iskenyt. Se meni ohi mutta toistui kohta ja silloin ymmärsin, että on maanjäristys. Koko korkea talo huojui. Totta kai pelästyin kamalasti. Kiiruhdin keittiötä kohti samalla toivoen, että pihalla leikkivät pojat ovat turvassa. Sofokles tuli keittiöstä minua vastaan ristinmerkkejä tehden ja käski minun heti juosta portaita alas ja ulos kauas talosta. Kuulinkin portaikosta ääniä. Asukkaat juoksivat alas kovasti puhuen ja kiljahdellen. Harppoessani portaita alas ihmettelin, miksi Sofokles ei itse lähtenyt ulos, mutta siinä hässäkässä hän unohtui. Löysin pojat pihalta. He eivät olleet huomanneet mitään ja ihmettelivät yht´äkkistä tohinaa.
Muutimme aika pian Bosporin varrelle, Bebekin kaupunginosaan, ja siellä opin lisää Istanbulin maanjäristyksistä. Kerrostalo, jonka kolmannessa kerroksessa asuimme, sijaitsi Bosporinsalmen Euroopan puoleisessa rinteessä. Huoneistomme olohuone valtavine ikkunoineen ja suuri parveke oli talon ”paraatipuolella” ja kolmannessa kerroksessa - sieltä oli uskomattoman kaunis näköala Bosporille ja salmen Aasian puolella kohoaville kukkuloille sypresseineen - mutta huoneiston toinen makuuhuone ja perimmäinen pikkukamari sijaitsivat maan tasalla. Siellä oli kapea takapiha, jossa kuivasimme pyykit ja jossa saatoin joskus istuskella. Siellä oli poikien mielestä mielenkiintoinen, hieman rapistunut muuri, jonka rakosista löytyi läpikuultavia skorpioneja, joita he keräsivät purkkiin. Takapihalta rinne edelleen nousi päätyäkseen lopulta Robert Collegen pihalle.
-Skorpionit kuuluvat poikien eläintenkeräilyvaiheeseen, vaiheeseen, jolloin naapurissa asuva ystävättäreni Val, kolmen tyttären äiti, ei suostunut tulemaan meille. Oli nuo skorpionit, oli kauniita liskoja, valkoisia hiiriä, sairas ei-vaarallinen käärme. Mielestäni se oli viehättävää, vähän kuin Gerald Durrelin lapsuuden eläintarinoissa. Jotenkin eläimet vähitellen katosivat…Kadulla eläviä kissoja ja koiria he eivät kuitenkaan saaneet tuoda kotiin, isänsä kielsi. Samoin kuin hän oli kieltänyt minua pelastamasta kerjäläislapsia!
Nuo olohuoneen suuret ikkunat helisivät päivittäin useita kertoja.. Siihen oli Sofokleen mukaan kaksikin syytä. Bosporin salmi on kapea ja syvä, niinpä suurten laivojen, esimerkiksi tankkialusten kulku siellä, niiden valtavien koneiden jyske, saa aikaan salmen rinteiden tärinän, ja se vuorostaan helisyttää suuria ikkunalaseja. Toinen syy saattaa olla maanjäristys. Seismografit kuulema rekisteröivät kuusi maanjäristystä vuorokaudessa!. Se kuulosti tosi huolestuttavalta. Jotta en jokaisesta ikkunoiden tärisemisestä aina huolestuisi, Sofokles neuvoi minua käymään ikkunasta katsomassa, näkyykö tankkilaivaa… Aikaa myöden totuin tuohon ilmiöön, vain erityisen äänekäs helinä sai minut menemään parvekkeelle katsomaan, ja silloin salmessa useimmiten kulkikin erityisen suuri laiva. Toki viiden vuoden aikana oli maanjäristyksiäkin, mutta ei yhtään Istanbulia pahemmin vahingoittavaa
Sofokles oli erittäin köyhistä oloista. Hän kertoi, että hänen äitinsä oli antanut hänelle kouluun evääksi valkosipulikynsiä, kun ei muuta ollut. Opettaja oli siitä valittanut! Hajusta. Toisaalta hänellä oli jonkin aikaa hyväntekijäkin, varakas nainen, joka oli kiinnittänyt huomiota pojan kauniiseen lauluääneen ja ilmeisesti pitänyt huolen siitä, että tämä pääsi kirkkokuoroon laulamaan. En osannut silloin kysyä, oliko hänen ääntään oikein koulutettu altoksi hänen kasvaessaan, vai mitä oikein oli tapahtunut.
Minua hämmensi jossakin määrin hänen parrattomuutensa. Hänen naissuhteensa lisäsivät ihmettelyäni.
Tullessaan luoksemme Sofokles kertoi, että useimmat kreikkalaiset olivat juuri joutuneet lähtemään maasta, etenkin ne, joilla oli kreikan kansalaisuus. Turkki ja Kreikka olivat 1930 sopineet, että Istanbulissa syntyneet kreikkalaiset, joilla oli Kreikan kansalaisuus, saavat asua kaupungissa. Nämä ihmiset joutuivat vuonna 1955 lähtemään, ja heidän omaisuutensa takavarikoitiin. Sofkleen vaimo oli muuttanut Kreikkaan ja ottanut heidän poikansa mukaansa. Itse hän ei ollut lähtenyt, vaikka monet sellaisetkin kreikkalaiset, joilla oli Turkin passi, poistuivat. maasta. (Timo Kankkonen: Turkki, Eurooppaa ja Aasiaa, s. 153) Nyt 1963 ja 1964 Turkin kreikkalaiset joutuivat kärsimään Kreikan ja Turkin Kypros – kiistan takia . (kirjoitanko tähän enemmän noista kriiasestä vai myöhemmässä vaiheessa -jos ollenkaan.
Sofokles sanoi , että enemmän kuin kreikkalainen hän on ”rum” eli itä-roomalainen , bysanttilainen. Hän oli siitä ylpeä, hän oli ylpeä Konstantinopolista, joka hänelle kuten kuulema monille Istanbulin kreikkalaiselle oli mahtavampi kreikkalaisuuden symboli kuin Ateena konsanaan. Varsinaista uskollisuutta! Kun Mehmet Valloittaja vuonna 1543 valloitti Konstantinopolin merkitsi se lopullista kuoliniskua Itä-Rooman valtakunnalle, joka oli ollut olemassa 1000 vuotta.
Myöhemmin sain aihetta epäillä, ettei Sofokles ollut vaimonsa lapsen biologinen isä. Kun hän oli ollut meillä jo ehkä vuoden ajan, hän kertoi minulle ihastuneensa ranskattareen, joka työskenteli Ranskan konsulaatissa. Hän oli siihen asti asunut suurelta osin luonamme siinä pienessä kammarissa, josta pääsi takapihalle. Nyt hän alkoi rakentaa pesää naiselleen. Minua harmittaa näin jälkeenpäin, että en ollut tarpeeksi utelias käydäkseni katsomassa hänen vuokraamaansa huoneistoa kreikkalaisten asuttamassa kaupunginosassa. Hän kertoili vuolaasti ja onnellisena, miten hän siellä maalaa seinät keltaisiksi ja ovenkahvat hopeanvärisiksi. Näin kerran tuon ranskattaren, eikä näky ollut miellyttävä. Nainen oli isohko, kolhon näköinen, etten sanoisi ruma ja simppeli. Hän seisoi talomme ulkopuolella odottamassa Sofoklesta kiviaitaan nojaten ja tupakoiden. En pitänyt näkemästäni, mutta eihän asia koskenut minua, enhän voinut siitä Sofokleelle puhua. Heidät vihittiin –en enää muista missä ja kenen toimesta- ja he lähtivät häämatkalle Yalovan kylpylään. Mutta ei kulunut kuin jokunen kuukausi, kun Sofokles tohkeissaan kertoi vaimon synnyttäneen tyttären! Mutta minä olin laskenut, ettei se lapsi voinut olla Sofokleen. He eivät olleet edes tunteneet toisiaan tarpeeksi kauan! Mahdollisimman varovaisesti selitin, mitä ajattelin, sillä ajatus, että nainen on käyttänyt häntä törkeästi hyväkseen, oli mielestäni järkyttävä, enkä halunnut hänen joutuvan sen naisen takia kärsimään. Selitin, että te ette ole tunteneet toisianne kuin viisi kuukautta, ja raskaushan kestää yhdeksän kuukautta. Sofokles huudahti:” How do you know, madame?” En tiedä, mitä heidän välillään sen jälkeen tapahtui muuta kuin että ”vaimo” palasi Ranskaan. Liekö ”yhdeksän kuukautta” saanut Sofokleen laskeskelemaan edellisenkin vaimon raskauden kestoa, en tiedä. Mutta nyt hän kuitenkin päätti lomallaan lähteä Kreikkaan mielessään huikea kostosuunnitelma. Ensimmäinen vaimo oli soittanut ja kertonut mukavasta poliisiystävästä, ja Sofokles oli selvästi mustasukkainen ja ehkä muutenkin naiselle nyt vihainen. Hän ei palannut ajallaan takaisin töihin ja aloin huolestua. Oltuaan jo pari viikkoa yli kesälomansa hän lopulta soitti ja kertoi istuvansa putkassa, Ateenassa. Hän oli toteuttanut kostosuunnitelmansa. Palattuaan lopulta luoksemme, hän kertoi seuraavaa. Hän oli muka ystävällisissä aikeissa houkutellut vaimonsa rannalle, tämä kun piti uimisesta. Kun nainen oli meressä, Sofokles meni hänen pukukoppiinsa ja otti hänen vaatteensa ja lähti kiireesti pois heittäen ne sitten jonnekin metsikköön. Onneksi hän ei ollut toteuttanut alkuperäistä suunnitelmaa, jonka mukaan hänen oli ollut tarkoitus houkutella vaimo uimapukusillaan metsikköön ja siellä sitoa tämä puuhun ja jättää siihen paeten itse paikalta. Hän pääsi sakoilla, mutta koska hän ei kyennyt niitä maksamaan, hän sai istua putkassa jonkun viikon. Nämä naisjutut saivat minut uumoilemaan, ettei rakas Sofokleeni tainnut olla ihan perillä suvunjatkamisasioista.
Hän rakasti Tapania ja Erkkiä. Näen mielessäni hänet seisomassa ikkunan ääressä sylissään Erkki, joka silloin oli vasta noin neljä vuotias. He katselivat kai isoja laivoja. Muistan Sofokleen supattavan Erkille: Mon petit oiseau. Lintusikseen hän poikiamme kutsui. Saatoimme täysin luottaa häneen jättäessämme pojat hänen hoiviinsa lähtiessämme Raimon työn edellyttämiin erilaisiin rientoihin . Oli tehtaan suomalaisia asennusmiehiä, oli herroja Koto-Suomesta joiden kanssa vietettiin iltoja Istanbulin monenlaisissa ravintoloissa ja yökerhoissa. Miehillä oli usein vaimo mukana ja heitä piti viihdyttää miesten kokousten aikana. Minusta kehittyikin melko rutinoitu opas itselleni yhä rakkaammaksi käyvässä Istanbulissa. Mutta kaikki tämä oli siis mahdollista vain koska meillä oli kotona aarre nimeltä Sofokles. Hän pyysi kerran, että saisi tulla mukaamme Suomeen sitten kun sinne palaamme. Se oli hetken päähänpisto, ei hän aiheeseen myöhemmin palannut.
Olivatko nuo kieltämättä masentavat naisjutut taitekohta meidänkin suhteessamme? Sofokles alkoi olla huolimaton, jopa epäsiisti töissään. Kerran huomautin hänelle jostakin -olivatko keittiön kaapinovet mielestäni likaiset vai pyykkikö huonosti pesty, en muista, mutta hän loukkaantui syvästi. Hän oli surullinen, koska en siis enää pitänyt hänestä ja hän niin rakasti Madamea. Miksi en ollut aikaisemmin moittinut häntä, miksi nyt yht´äkkiä hän ei kelpaakaan? Voi murhetta, se oli kamalan hämmentävää ja sydäntä särkevää. Sofokles lähti. Mikäli oikein muistan, hän pian muutti Kreikkaan ja katosi kokonaan elämästämme. Ehkä oli hyvä niin, enhän hänen kanssaan olisi edes oppinut turkinkieltä. Tämän jälkeen meistä tuli pitämään huolta Salise, äidillinen naisihminen, jolla oli perhe ja joka asui lähellä ja joka ei puhunut sanaakaan muuta kuin turkkia. Mutta joka ei kyllä ollut yhtä erikoinen persoona kuin Sofokles.
